sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

The Avengers: Silmitöntä hehkutusta!

Kävimme sitten Ollin, Harrin ja Pekan kanssa katsomassa kevään odotetuinta spektaakkelia. Okei, toiseksi odotetuinta, sillä jääkiekon MM-kisoja pitää venailla vielä viikon verran. Joka tapauksessa The Avengers on yksi kunnianhimoisimmista elokuvaprojekteista vähään aikaan. Siis lähes kaksi ja puoli tuntia pitkä tehostepläjäys, jossa joukko Marvelin supersankareita  (Kapteeni Amerikka, Rautamies, Thor, Hulk, Musta Leski ja Haukansilmä) yhdistävät voimansa vetääkseen pahiksia vitusti turpaan... Pelkkä konsepti saa kuolaamisrefleksini käymään ylikierroksilla! 

 

Tällaisissa All-Stars-elokuvissa piilee kuitenkin aina se vaara, että kokonaisuudesta muodostuu vähemmän kuin osiensa summa. Jos heität pizzan päälle 15 eri täytettä, ei lopputulos välttämättä ole makuhermoja kutkutteleva. Todennäköisesti luomuksesi kuulostaisi teoriassa ihan hyvältä mutta maistuisi käytännössä paskalta. Onneksi The Avengers välttää genrelle tyypillisen täyteen ahtamisen. Näin näyttävää, viihdyttävää ja tyydyttävää supersankarielokuvaa en ole aiemmin nähnyt. Jotain kertoo kai se, että näytöksen loputtua tallustimme teatterista ulos naurettavan leveät virneet naamoillamme. The Avengers oli pirun hyvä. Se onnistui jopa ylittämään valmiiksi korkeat odotukseni!

Jokainen hahmo on tuotu tarinaan hämmentävän pettämättömällä tyylitajulla. Kaikilla on pätevät motiivit, tarpeeksi ruutuaikaa ja mielekästä tekemistä leffan alusta loppuun. Kaikkein parasta oli nähdä eri sankareiden ja roistojen reagoivan keskenään. Esimerkiksi Kapteeni Amerikka on täydellisenä tosikkona helppo kohde Rautamiehen (Robert Downey Jr. elämänsä vedossa!) pilkalle ja sarkastisille heitoille. Puolijumala Thorin ja Shrekin steroideja vetäneen pikkuserkku Hulkin välienselvittely puolestaan haki vertaistaan. Monesti hahmojen välinen dialogi ja toiminta oli niin oivaltavaa ja hauskaa, että oli pakko nauraa ääneen. Onneksi en ollut ainoa joka repeili, vaan pari kohtausta aiheutti yleisössä totaalisen naurunremakan... Nauroin huomattavasti enemmän, kuin vaikkapa Iron Skytä katsoessani.

The Avengers toimii ennen kaikkea siksi, että elokuva olettaa hahmojen olevan katsojille jo tuttuja. Jokainen päähenkilö on esiintynyt omassa elokuvassaan, joten ei ole mitään tarvetta selitellä kaikkien taustoja. Niinpä ruutuaikaa on saatu reilusti sille tärkeimmälle, eli silmittömälle toiminnalle! Taistelua on valtavasti, kuten asiaan kuuluu. Onneksi siinä kuitenkin riittää vaihtelua koko elokuvan ajan. Missään vaiheessa mättäminen ei muuttunut tympeäksi seurattavaksi. Ja voi jösses, millaiseksi toiminta kehkeytyy elokuvan loppua kohden! Näin komeaa kaupungin tuhoamista en muista nähneeni! 

Jos joku ei vielä sitä tajunnut, olen nyt aivan Marvel-kuumeessa. Suosittelen the Avengersia jokaiselle toimintaelokuvien ystävälle. Sarjakuvafilmatisointien saralla raina on parhainta mitä löytyy. Onneksi jatko-osa on tulossa joskus tulevaisuudessa. Ostinpa elokuvan innoittamana Xbox 360:lle Marvel Ultimate Alliance- roolipelin, jonka mättämisen aloitan Pekan kanssa jo huomenna. Makia!

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kahdenkympin kriisi


Tänään noin kello 13:05 täytin kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä on iso luku. Suorastaan pelottavan massiivinen. Viidennesvuosisata. Peiliin katsoessani huomaan (harmaiden) hiusteni harvenneen ja ryppyjen syventyneen merkittävästi. Samalla olen herännyt huomaamaan oman elämäni rajallisuuden. On aika jättää teinimäiset hömpötykset taakseni, ja ryhtyä kypsäksi aikuiseksi. Videopeleihin en enää hukkaa vähäisiä päiviäni. Enkä itsetarkoituksellisen viihteellisiin toimintaelokuviin. Saati sitten sarjakuvien lukemiseen. Joutavaa potaskaa! Tästä eteenpäin blogini käsittelee paikallispolitiikkaa ja bingoa!

No okei, ehkä ikääntymistä ei tulisi ottaa liian raskaasti. Koska olen edelleen se sama videopeleistä ja popkulttuurista kiksinsä saava elämätön nörtti, voisin esitellä tässä syntymäpäivälahjaani: The Legend of Zelda -mangaa! Kun puhutaan konsolipeliin pohjautuvasta japanilaisesta sarjakuvasta, ollaan todellakin kypsyyden ytimessä.



Kiitos vielä kaikille niille mukaville ihmisille, jotka ovat muistaneet merkkipäiväni. (Tai siis nähneet sen Facebookin etusivulta ja päättäneet spämmätä seinälleni, heh!) Olisin vain toivonut, että tämä päivä ei olisi ollut näin sateinen ja harmaa. Vaakasuoraan kasvoja vasten hakkaava räntäkuuro ei varsinaisesti nosta juhlatunnelmaa, ainakaan aamulla. Kaveritkin ovat linnoittautuneet koteihinsa. Höh...

Mutta onneksi vappu odottaa jo aivan nurkan takana! Kyllä se kesä vielä saapuu.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Perjantai on elämän suola.

Se oli kuin mikä tahansa työpäivä...
Kunnes tajusin, että on PERJANTAI!
FRIDAY, FRIDAY
GOTTA GET DOWN ON FRIDAY
PARTYING, PARTYING! YEAH!
PARTYING, PARTYING! YEAH!
FUN, FUN, FUN, FUN
EVERYBODY'S LOOKING FORWARD TO THE WEEKEND!!!

True Story!



Okei, enkös viikko sitten luvannut alkaa säästää opiskelijaelämää varten? Ai lupasin? Noh, kävin joka tapauksessa töiden jälkeen ostamassa itselleni valkoisen iPod Touchin. Jo pitkään olen kuunnellut musiikkini kehnolla Nokian teiniluurilla, jonka esiin kaivaminen julkisella paikalla saa minut melkein itkemään häpeästä ja turhautumisesta. Nyt Applen seksikäs musiikkisoitinmessias muuttaa kaiken kerralla. Minusta tulee trendikkyyden perikuva, ja jokaisesta musiikkikappaleesta muodostuu iPodin kanssa unohtumaton elämys! Ainakin jos markkinapuheisiin on uskominen...

Nyt voisinkin varmaan lukita pankkikorttini johonkin tyrmään ja heittää avaimen piraija-altaaseen, ihan vain varmuuden vuoksi. Minun ei pitänyt ostella mitään isoa ennen kesää. Toisaalta syytän tästä yllättävästä asennemuutoksestani kolmea seikkaa:


1. Parin viikon päästä tulee tavallista isompi palkka.
2. Saan mitä ilmeisimmin kesätöitä.
3. Jumalauta, sehän on valkoinen iPod Touch!

Voin toisaalta syyttää myös sitä, että olen vielä vastuuton teini. Asia kuitenkin muuttuu ensi tiistaina, kun täytän kaksi vuosikymmentä! Uu mama! Vielä kun keksisin, miten juhlistaisin tätä merkkipaalua.


Ps. Jos joku työtovereistani (etenkin Seppo) lukee tätä blogia, pyydän häntä ottamaan alun kuvat huumorilla. Siivosin kyllä jälkeni. :D

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Uusi kamera ja liikkuvaa kuvaa

Huoh, maanantai. Tuo viikonpäivistä tyhjänpäiväisin ja katalin. Toivottavasti kirjoittaminen saisi aivoni edes vähän hereille tästä lamaannuksen tilasta. Edellisessä blogimerkinnässäni mainostin ohimennen viimeaikaisia ostoksiani, ja nyt voisin esitellä niitä vielä hieman perusteellisemmin, kun olen niihin tarkemmin tutustunut.




Ensiksi haluaisin kiinnittää huomionne tähän uutuuttaan kiiltelevään Olympuksen digikameraan, joka niin kavalasti hurmasi minut ulkomuodollaan. Tumma pinnoittelu, pitävä kahva, siro rakenne ja napin painalluksesta esiin hypähtävä salama tekevät SZ-10:stä varsin seksikkään kokonaisuuden. Pokkarikameraksi kuvanlaatu on tieteellisen tarkan P.E.R.S-tuntumani perusteella mitä mainioin, ja käyttö ei voisi helpompaa olla. Toisaalta tämän uutukaisen käsisäädöt ovat osittain jopa rajoittuneemmat  kuin vanhuuttaan natisevassa Canonissa, mikä on vähän kummallista. Lisäksi paristojen sijaan kamera ottaa virtansa ladattavasta akusta, mikä on käytettävyyden kannalta nihkeä ratkaisu. Pitkillä reissuilla voi iskeä epätoivo, kun akku hyytyy eikä pistorasiaa ole lähimaastossa. Ja pitäisikö latauspiuhaa säilyttää sitten aina takataskussa? Onneksi akussa riittää sentään potkua, ja yhdellä latauksella pitäisi pystyä ottamaan jopa satoja kuvia. Odotan innolla, että pääsen testailemaan kameraa tositoimissa!



 Kuten jo ensimmäisessä blogipäivityksessäni lupailin, tulen tuottamaan Viimeiseen luolastoon myös videosisältöä. Tässä sitten olisi ensimmäinen videopäivitykseni, joka liittyy Xbox 360:lle ostamaani arcadepeliohjaimeen! Luvassa siis esittelyä ja testausta tinkimättömällä nörttiasenteella. Suosittelen muuten katsomaan sen suoraan Youtubesta, sillä tämä bloggerin videoikkuna on naurettavan pieni.



Videon editointi on työlästä mutta tavattoman palkitsevaa puuhaa. Lisää materiaalia on siis luvassa. Seuraava pätkä ilmestyy joskus parin viikon sisällä, kenties syntymäpäiväni kunniaksi. Se tulee käsittelemään... Jotain aivan muuta. Heh heh!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Rautainen taivas (ja palava raha)

Perjantai 13. päivä voi kuulostaa pahaenteiseltä, mutta ainakin tällä kertaa se oli varsin mukava. Pitkän työpäivän päätteeksi hyppäsin Jonin ja Pekan kanssa Harrin punaisen Matukan kyytiin ja huristelimme Rovaniemelle. Tekosyynä tähän oli kauan odotetun Iron Skyn näkeminen elokuvateatterissa. Olin odottanut leffan ilmestymistä jo vuositolkulla, aina ensimmäisistä trailereista saakka. Natsit ja sci-fi on yhdistelmä, jonka kanssa ei voi mennä metsään!

Rovaniemen reissu sujui keskimääräistä ripeämmin, sillä olimme perillä vasta puoli seitsemältä illalla. Shoppailuun ei ollut erityisen paljon aikaa, sillä leffa alkoi yhdeksän maissa. Aikaraja ei kuitenkaan estänyt minua kuluttamasta ropojani Xbox 360:n arcadetikkuun, huppariin sekä uuteen pokkarikameraan. Tulen esittelemään ainakin tuota kameraa joskus myöhemmin blogissani, kunhan pääsen ensin tutustumaan siihen kunnolla. Malliltaan se on Olympus SZ-10, ja hintaa sillä oli 150 euroa. Rakastuin välittömästi kameran ulkonäköön kaupassa (HIENO OSTOPERUSTE HERMANNI!), ja pikaisen googletuksen perusteella se vaikuttaisi todella lupaavalta laitteelta. Nyt tosin alkaa jo tuntua siltä, että olisi aika säästää töistä saatuja rahoja tulevaa opiskelijaelämää varten...

Oikeastaan koko reissu kului kilpasuunnistuksen merkeissä, kun säntäilimme kaupasta toiseen juuri ennen kuin ne suljettiin. Olin varmasti hieno näky juostessani H&M:n liikkeen läpi toisessa kädessäni kolme hupparia ja toisessa kolmioleipä, jota mutustelin samalla kun yritin epätoivoisesti  ehtiä sovituskoppiin ennen kaupan sulkemista... Ainakin vältyin siltä tylsistymiseltä, joka minulle tavallisesti iskee ostosreissuilla.

No niin, entäs se itse pääasia, Iron Sky? Se oli hyvä elokuva, mutta jäin kaipaamaan vähän kovempaa revittelyä. Käytössä on pähkähullu idea, mutta siitä ei saatu revittyä irti erityisen lennokasta huumoria. Olisivat vetäneet avaruusnatsien invaasion täysin överiksi, niin olisin kussut hunajaa. Nyt pääpaino tuntui olevan poliittisessa satiirissa, mikä oli ihan jees, mutta täydellisen repeilyn sijaan huomasin lähinnä hörähteleväni pikkuvitseille... Lopussa sentään oli sen verran huikeita avaruustaisteluja (Meteorblitzkrieg!), että väkisinkin nousi hymy huulille. Tekijät ovat moneen otteeseen kehuneet, että Iron Sky vetää tehosteidensa puolesta vertoja paljon kalliimmille Hollywood-tuotannoille. Suureksi yllätyksekseni tämä pitää täysin paikkansa, sillä leffa näytti häikäisevän hienolta.

Iron Sky maistunee tehostepainotteisuutensa vuoksi parhaiten elokuvateatterissa, joten suosittelisin katsomaan sen viimeistään nyt. Hieman kotiinpäin vetäen antaisin leffalle kolme tähteä viidestä. Se vastasi odotuksiani, muttei ylittänyt niitä. Toivottavasti parin viikon päästä ensi-iltaan saapuva The Avengers räjäyttää potin!

torstai 12. huhtikuuta 2012

Don Rosa on kova jätkä

Viime päivien aikana olen sivistänyt itseäni kirjallisuuden parissa. Historiallisten johtolankojen ovelaa yhdistelyä, aarteenmetsästystä ja toimintaa satojen sivujen edestä... En todellakaan puhu mistään Dan Brownin kaltaisesta potaskasta. Hah! Aikani on kulunut Don Rosan Roope Ankka -sarjakuvien parissa!



Rosa on ainakin minulle ehdottomasti yksi merkittävimmistä sarjakuvapiirtäjistä... Ja oikeastaan eräs tärkeimmistä taiteilijoista ylipäätään. Tämä voi kuulostaa aika härskiltä liioittelulta, mutta olen täysin tosissani. Rosan teokset olivat ala-asteella loputon inspiraation lähteeni. Ammensin niistä ideoita leikkeihin, piirroksiin, koulun ainekirjoituksiin ja tietysti omiin pikku sarjakuviini. Muistan, kuinka yritin turhautuneena kopioida Rosan sarjakuvien äärettömän yksityiskohtaista ja rikasta piirrostyyliä, ja lopputulos näytti poikkeuksetta paskalta. Nykyään voin vain ihmetellä, kuinka mies kykenee luomaan sarjakuvia, jotka vetoavat yhtä hyvin tietämättömiin lapsiin ja ylioppineisiin aikuisiin.




Tässä välissä minun on tunnustettava, että en erityisemmin pidä Aku Ankka -sarjakuvista yleisellä tasolla. Lehteä löytyy talomme nurkista kansiokaupalla, mutta viimeksi olen niitä lukenut lapsena. Aina silloin tällöin näen jossain hammaslääkärin odotushuoneessa/ sotilaskodin kahvipöydällä/ siskon keittiössä uusimman Aku Ankka -lehden, ja lukaisen sen läpi tylsyydessäni. Keskimääräinen Ankkatarina on varman päälle rakennettu 13-sivuinen kertomus, jossa ankat kohtaavat yhdentekeviä ("hassusti" nimettyjä) sivuhahmoja, kokevat pari miedosti viihdyttävää kommellusta ja lopussa Aku pakenee timbuktuun. Aivan kuin nämä sarjat tehtäisiin liukuhihnalla jossain tehtaassa. On kiva tietää, että jotkin asiat eivät koskaan muutu, mutta kuinka ihmeessä miljoona suomalaista jaksaa lukea geneeristä Akkaria joka keskiviikko? Ehkä kyse on perinteestä, tai lapset eivät osaa kaivata mitään erikoisempaa, kuka tietää. Joka tapauksessa Aku Ankka-lehden sisältö ei yleensä aiheuta minussa tuntemuksia mihinkään suuntaan.







Rosan huumori on kuivaa mutta toimivaa
Takaisin Rosan tuotannon pariin. Rosa tuntuu olevan yksi niistä harvoista Ankka-taiteilijoista, jotka käsittelevät sarjaa ja sen universumia jonain muuna kuin pelkkänä tuotemerkkinä. Syykin on selvä: Mies on varmaan maailman suurin ankkafani. Hän vietti lapsuutensa Carl Barksin legendaaristen Aku Ankka-seikkailujen parissa, ja tekee niille kunniaa aina kun vain pystyy. Rosan tarinoista paistaa läpi miehen ymmärrys ja rakkaus Barksin luomaa Ankkamytologiaa kohtaan. Hahmojen välisen dialogin viittaukset ja taustalle piirretyt pikku yllätykset tarjoavat jo itsessään melkoisesti hupia ankkoihin perehtyneelle lukijalle. Totta kai osa viittauksista on paljon suorempiakin, sillä Rosa on tehnyt jatko-osia useille Barksin klassikkosarjoille. Joillekin faneille Pako kielletystä laaksosta ja muut vastaavat saattavat olla jonkin sortin pyhäinhäväistyksiä, mutta ainakin itse nautin niistä aivan yhtä paljon kuin Barksin sarjiksista.




Ankka-taiteilijaksi Rosa on siinäkin mielessä erikoinen, että hän käsikirjoittaa suurin piirtein kaikki tarinansa itse. Hän on erikoistunut pitkien seikkailukertomusten tekemiseen, ja onkin niiden kanssa aivan omassa luokassaan. Tarinoissa yhdityvät mielenkiintoisella tavalla oikeat historian hahmot ja Aku Ankan vinksahtanut maailma. Lopputulos on parhaimmillaan todellista herkkua. Esimerkiksi Temppeliherrojen kätketty kruunu ja Kadonneen kirjaston vartijat ovat niin huolellisesti tehtyjä ja yllättäviä seikkailuja, että ne tuntuvat menevän melkein hukkaan Disney-sarjakuvassa. Ne toimisivat pienillä muutoksilla spektaakkelimaisten elokuvien käsikirjoituksina. Näiden lisäksi Rosa on luonut muutamia erittäin mielenkiintoisia sci-fi-seikkailuja. Kaksisilmäisten avaruusmuukalaisten hyökkäys ja kaikki Kertalaakiin millään tavoin liittyvät sarjat ovat silkkaa neroutta. Fysiikan lakien kustannuksella leikittely onnistuu Rosalta luonnostaan. Yleensä lapsiyleisölle suunnitelluissa sarjakuvissa ei pahemmin uhrata aikaa joidenkin keksintöjen toiminnan selittämiselle, mutta Rosa ei turhaan pelkää sivistää lukijaansa. Väittäisin, että olen oppinut näistä sarjakuvista melko paljon fysiikasta, maantiedosta ja ennen kaikkea historiasta. Olisipa hauskaa, jos näitä voisi käyttää kouluissa opetusmateriaaleina.



On tosin myönnettävä, että Rosa yrittää toisinaan vähän liikaa. Ajoittain miehen sarjakuvat ottavat itsensä sen verran vakavasti, että kokonaisuus menee tahattoman komiikan puolelle. Ilmiö on vähän sama kuin parin uusimman Batman-elokuvan kohdalla: On olemassa tietty raja siinä, kuinka vakavia asioita voi käsitellä elokuvassa, jonka päähenkilö pukeutuu lepakkopukuun ja mättää rikollisia turpiin. Sama pätee ankkoihinkin. Niin kauan kun pysytään rajan tuntumassa, lopputulos on säväyttävä. Kun se sitten ylitetään, seuraa kiusallista kiemurtelua.




Nyt loppui se ruikutus!

Minun kohdallani tämä kiemurtelu tapahtuu etenkin tarinassa Kirje kotoa, jonka aikana Roope käy surumielisiä keskusteluja siskonsa kanssa liittyen heidän yhteiseen menneisyyteensä ja Roopen erakkomaiseen luonteeseen. Ihan tällaista en sentään ankkatarinalta kaipaa. Lisäksi mielestäni on aina ollut hassua, että Ankkojen universumissa historian yksityiskohdat ovat tismalleen oikein, mutta sitten yhtäkkiä 1950-luvulla kuvioihin ilmestyy Milla Magian kaltaisia poppanaisia ja muita Ankkalinnan kummallisuuksia... Ehkä asioita ei vain pitäisi miettiä näin pitkälle?




Ai niin, Roope Ankan elämä ja teot on ehkä paras sarjakuvaromaani mitä olen lukenut. Se muodostaa ehjän, viimeistä yksityiskohtaa myöten mietityn kokonaisuuden, jossa käydään läpi Roope Ankan elämän tärkeimmät vaiheet. Tämän kirja vakuutti minut siitä, että Roope on yksi siisteimmistä sarjakuvahahmoista ikinä. Olen ahminut Elämä ja teot -opuksen läpi lukemattomia kertoja, enkä kyllästy siihen sitten millään. Jatko-osa  Elämä ja Teot 2 sisältää muutamia hyviä bonustarinoita, mutta se tuntuu pelkältä välipalalta varsinaisen pääaterian rinnalla.
























On kieltämättä sääli, että Don Rosa lopetti sarjojen piirtämisen muutama vuosi sitten. Enää ei ole luvassa uusia stooreja. Viime vuoden lopussa alettiin julkaista Don Rosan kootut -nimistä jättiteosta, joka koostuu yhteensä yhdeksästä kirjasta. Siihen on käsittääkseni sisällytetty kaikki Rosan teokset kronologisessa järjestyksessä ja vieläpä runsaiden lisämateriaalien kera. Hieman himottaisi, mutta kun kokoelman yhteishinta lähentelee 600 euroa, on vain pakko kirota köyhyyttään. Pyh ja pah!





Okei, eiköhän siinä ollut tarpeeksi tunteikasta avautumista erään suosikkitaiteilijani tuotannosta... Ensi kerralla luvassa jotain ihan muuta.

Kiitos, Don!

perjantai 6. huhtikuuta 2012

NES- puolimaraton

Ah, kahdeksanbittinen Nintendo on kaikki, mitä mies tarvitsee. Noloa myöntää, mutta itse en tätä legendaarista matolaatikkoa omista. Korvikkeena olen kidnapannut lainannut siskoni Nintendoa jo hyvän aikaa. Tylsän hetken koittaessa on rentouttavaa lyödä pelikasetti Nintendon syövereihin ja nauttia nyrkin kokoisista pikseleistä television ruudulla... Siis olettaen tietysti, että peli lähtee käyntiin ensimmäisellä yrittämällä. Kasettien nitkuttelu ja puhaltelu kuitenkin kuuluvat asiaan, sillä siinä kiroillessa se pelinälkä vasta nouseekin!

No, päätin juhlistaa kiirastorstai-iltaa tunkeilemalla Harrin kämpille Pekan kanssa. Olimme jo pari päivää etukäteen pohtineet jonkin sortin NES-maratonin/peliraadin pitämistä. Harrilta nimittäin löytyy itse laite sekä neljä ohjainta ja läjä pelejä. Tämän lisäksi Jari oli ystävällisesti jättänyt hillittömän kasan pelikasetteja käyttöömme, joten tilaisuus oli varsin oivallinen pienelle yleissivistyksen hankkimiselle retroilun merkeissä.

Valinnanvaikeus on käsin kosketeltava




 Ensin päätimme lätkäistä sisään Track & Field 2:n. Tämä rakastettava yleisurheilupeli osoittautui älyttömän hauskaksi, mutta ehkä vähän vääristä syistä. Ensinnäkin alkuvalikon Versus-vaihtoehto tarjoaa vain kolme eri lajia. Miekkailu, taekwondo ja kädenvääntö. Kaksi ensiksi mainittua olivat aivan randomia nappien naputtelua, jossa erkkikään ei osaa sanoa, millä perusteella hahmo ottaa lämää. Kädenvääntö puolestaan perustui puhtaasti siihen, kumpi pelaaja pieksee nappeja nopeammin. Minulla ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia... Sain luultavasti jännetuppitulehduksen yhden ottelun aikana. Ainakin paskoista grafiikoista ja äänistä sekä pöljästä pelattavuudesta irtosi makeat naurut!

Kummallista kyllä, T&F2:n harjoittelumoodissa
pystyi harjoittelemaan kaksi pelaajaa. Ja tässä moodissa oli ainakin tusinan verran eri lajeja. Miksi niitä ei voi pelata normaalisti kaksistaan, kysynpähän vain? Kokeilimme pikaisesti uimahyppyjä, mikä oli ehkä hämmentävin kokemus ikinä... Harri väitti jotenkin tajunneensa siitä jotain, mutta kun äijäni hyppäsi neljännen kerran mahalleen veteen, oli aika vaihtaa peliä.






Seuraavaksi vuorossa oli Teenage Mutant Ninja Turt... Tai siis Teenage Mutant Hero Turtles. Pelissä ei ole kaksinpeliä (Miksi vitussa?), joten pelasimme vuorotellen. Tämähän on tunnetusti yksi huonoimmista hyvistä peleistä, mitä NESille löytyy. Turtles toimii periaatteessa ihan nautittavasti, mutta on täynnä halpamaisia hyppyjä ja epäreiluja vihollisia, jotka sitä paitsi sikiävät henkiin välittömästi kun selkäsi käännät... Ja kun Donatello ja Leonardo ovat kuolleet, ei pelissä enää voi pärjätä, koska Raphaelin ja Michelangelon hyökkäykset yltävät parin sentin etäisyydelle. Vanhojen Turtlesien ystävänä haluaisin nauttia tästä pelistä, mutta se on aika vaikeaa.

Tässä välissä Harri meni syömään suruunsa pizzaa, ja kokeilin hetkisen Guardian Legendiä. Aluksi lentelin hullulla vauhdilla avaruusaluksella, sitten vuorossa olikin jalkaisin köpöttelyä ja vihollisten ammuskelua zeldamaisessa sokkelossa... Hyvin hämmentävä yhdistelmä... Peli on varmaan ihan mainio, mutta lyhyen testin perusteella en saanut siitä kunnon otetta.

Contra... Ei kun siis eurooppalaisessa muodossaan Probotector osoittautui vähemmän yllättäen aivan rautaiseksi kaksinpeliksi. Sivuttain etenevässä räiskinnässä kaikki toimii juuri niin kuin pitää. Kontrollit ja grafiikka ovat kasibittisen aikakauden parhaimmistoa. Ikävä kyllä kaltaiselleni pilalle hemmotellulle penikalle vaikeustaso osoittautui vähän liian armottomaksi. Kolme elämää, ja se on Game over man, GAME OVER.






Päättömän räiskinnän jälkeen oli aika palata vanhan Nintendon kenties legendaarisimman pelin pariin. Super Mario Bros.  on totta kai meille kummallekin erittäin tuttu tekele, joten tartuimme kapuloihin itsevarmuutta uhkuen. "Nyt tämä menee läpi!"

No vitosmaailmaanhan se sitten tyssäsi. Pelitaidot ovat ainakin tämän illan perusteella päässeet ruostumaan pelottavan alhaiselle tasolle. Onneksi aina voi vedota siihen, että Mario kolmosen jälkeen sarjan esikoinen tuntuu antiikkiselta...


Tässä vaiheessa iltaa taisteluväsymys alkoi jo painaa, joten siirryimme suosiolla Teenage Mutant Hero Turtles II: The Arcade Gamen pariin. Ensimmäinen Turtles oli hyvästä yrityksestä huolimatta köykäistä tasohyppelyä, mutta kakkonen korjaa potin. Tämä on kilpikonnanostalgiaa parhaimmillaan!

Periaatteessa kyseessä on vain tuiki tavallinen, sivuttain vierivä mättöpeli. Turtles-teema tekee tästä kuitenkin nautinnollisen kokemuksen. Onhan se ihan eri asia piestä vihuja vihreillä ninjakilpikonnilla, kuin jollain geneerisillä pikselimiehillä! Kaksistaan pelattuna vaikeusastekaan ei ole liian sadistinen... Siis kasibittisillä standardeilla. Nykyajan pennulta pääsisi itku, jos joka pelissä ottaisi yhtä paljon pataan kuin näissä. Ja niin pääsisi kyllä minultakin

Hyppypotku on järkevin hyökkäys, jota Turtlesissa kannattaa spämmiä. Se yltää pitkälle ja nakkaa viholliset nurin. Ennen pitkää pelaaminen taantui A + B -kombon automaattiseksi naputteluksi, jossa aivot saivat rauhassa levähtää sormien hoitaessa työn. Toisen kentän aikana päätimme lyödä pillit pussiin. Joskus lisää, mutta tältä illalta saa riittää!





Pelimaratonistamme muodostuikin siis pikemminkin puolimaraton, sillä suurin osa peleistä jäi vielä täysin kokeilematta. On kuitenkin varsin todennäköistä, että palaamme asian pariin joskus tulevaisuudessa. NES-pelaaminen on kuitenkin sen verran rankkaa puuhaa, että treenaaminen pitäisi varmaankin aloittaa jo hyvissä ajoin...





Hyvää pääsiäistä kaikille!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Blogi avattu

Tervetuloa Viimeiseen luolastoon, uuteen blogiini! Ulkoasu on vielä tällä hetkellä varsin köyhä, eikä sisältöäkään pahemmin löydy, mutta kumpaankin seikkaan on tulossa muutoksia lähitulevaisuudessa.

Kuten alaotsikosta nähdään, Viimeisen luolaston tulisi toimia jonkin sortin yleisblogina. Tämä on se kanava, jonka avulla ystäväni ja tuttuni voivat stalkkailla tekemisiäni. Samalla tulen kuitenkin kirjoittamaan paljon sellaistakin asiaa, jonka luulisi avautuvan muillekin kuin pelkille tutuille. Kummallisena nörttinä koen tehtäväkseni fiilistellä blogissani pelejä, elokuvia, musiikkia ja muita viihdemaailman ilmiöitä. Arvostelut ja vuolaat avautumiset ovat erikoisalaani.

Olen suunnitellut blogia jo pidemmän aikaa, mutta viivästymiseen on ollut lukuisia enemmän tai vähemmän hyviä syitä. Oikeastaan blogasin jo armeijaan mennessäni, mutta tämä kovaonninen Kumpparin vuodatus kärsi pahasti siitä, että en kyennyt päivittämään sitä paikan päältä. Päädyinkin kirjoittamaan siihen lähinnä viikonloppuisin aivan kamalissa angstipuuskissa juuri ennen lomien loppua. Toivottavasti pystyn tällä kertaa tarjoamaan vähän mielekkäämpää luettavaa! Kumpparin vuodatuksen hautaamisen jälkeen olen pähkäillyt, tulisiko minun perustaa erillinen blogi nörttijutuille ja toinen yleisille kuulumisilleni... Mutta sitten tajusin, ettei niillä ole niin paljoa eroa, lolol! Sitä paitsi yhdenkin blogin ylläpito tuntuu ajoittain turhan työläältä.

Ai niin, koska olen videokameran onnellinen omistaja, tulen käyttämään videoita päivityksissäni aina silloin tällöin. Esimerkiksi kun lähden reissuun, tulen aivan varmasti tallentamaan fiiliksiä kameralle. Minulla on myös mielessäni pari vähän isompaa videoprojektia, mutta niiden valmiiksi saattaminen onkin sitten eri asia. Toivottavasti saisin patistettua itseni toteuttamaan nämä ikuisuusprojektit.


Ehkä olisi hyvä pitää ensimmäinen postaus ytimekkäänä. Vielä kerran, tervetuloa tutkimaan tätä hämärää luolastoa! Älkää epäilkö kommentoida, jos siltä tuntuu. Kommentteja on aina mukava lukea.