lauantai 26. toukokuuta 2012

Videoblogi: Mario Smash Football




















Mitä tapahtuu kun joukko aikuisia miehiä ahtautuu television ääreen ja ryhtyy pelaamaan jalkapalloa italialaisen putkimiehen tyyliin? Ainakaan ölinästä ja sähläämisestä ei tule puutetta, se on varma! Peli-ilta sujui varsin mallikkaasti, ja sen aikana koettiin suurempia tunteita kuin oikean futiksen parissa koskaan. Hikeä ja kyyneleitäkin vuodatettiin muutaman urheiluelokuvan edestä.

Ensimmäinen ottelu


Toinen (Edellistä paljon jännittävämpi) ottelu

maanantai 21. toukokuuta 2012

Pyry 10 vuotta!






Kymmenen vuotta on pitkä aika. Koiralle se on melkeinpä elinikä. En voi vieläkään uskoa, että tuo läähättävä karvanaama on jo vuosikymmenen ikäinen. Vastahan me olimme molemmat aivan pentuja...

Pyry on korkeasta iästään huolimatta oikein mainiossa kunnossa. Otus on aina ollut luonteeltaan rauhallinen ja tottelevainen, mikä on viime aikoina vain korostunut. Tämä pörröinen veteraani on  vuosien saatossa kasvanut olennaiseksi osaksi perhettämme. Olohuoneen nurkkaus näyttäisi kovin autiolta ilman sen karvaista olemusta!

Skannailin merkkipäivän kunniaksi muutamia kuvia vuosikymmenen varrelta. :)



No awwww. Katsokaa nyt noita sentimentaalisen kosteita nappisilmiä.
Mietteliäs otus

Kaksi rumaa pentua. (Miksi en sensuroinut tätä?!)



  
Nuoruusvuosien eeppisiä poseerauksia

Elämän iloja!

Onneksi olkoon vanha kaveri. Toivottavasti syntymäpäiviä on luvassa vielä monta tämän jälkeenkin!

perjantai 18. toukokuuta 2012

Tosimies ei rehuihin koske!

Tänään oli ehkä mukavin päivä miesmuistiin. Jotenkin vain niin freshi ja rento perjantai, vaikka ulkona tuuli ja myrskysi kuin viimeistä päivää.

Ensinnäkin sain nauttia kovalla työllä ansaitusta vapaapäivästä. Viime viikolla olen paiskinut ylimääräisiä työtunteja (istunut joka päivä tunnin pidempään toimistossa tekemättä mitään erityistä...) ihan vain saadakseni tämän päivän vapaaksi. On se leppoisaa herätä omia aikojaan huoneen ikkunasta siivilöityvään auringonvaloon, ja samalla miettiä kaikkia niitä onnettomia ihmisraukkoja, jotka samalla hetkellä kiirehtivät kouluun tai töihin... Ah.

Sain jostain sellaisen kummallisen päähänpiston, että voisin alkaa harrastaa uintia. En ole ikinä ollut hyvä uinnissa, mutta altaassa polskiminen on siitä huolimatta varsin mukavaa puuhaa. Niinpä uskaltauduin vuosien tauon jälkeen uimahalliin... Joka oli mummojen ja pappojen valtaama! Vanhuksia notkui ja pärski jokaisessa altaassa, mutta en antanut tämän pilata kokemustani, vaan pujottelin veteraanien seassa niin taitavasti kuin suinkin kykenin.

Uimataitoni osoittautuivat kuitenkin vielä odotettuakin ruosteisimmiksi. Väänsin surkealla kroolillani puolitoista kilometriä, ja lopuksi olin uskomattoman väsynyt. Toisaalta uinnin ja saunassa norkoilun jälkeen olo oli todella raukea ja hyvä. Aivan erilainen tunne kuin vaikkapa rankan juoksulenkin päätteeksi. Nesteessä sätkiminen toi mukanaan myös melkoisen nälän. Siitä päässäänkin päivän kohokohtaan, nimittäin ABC:n broilerisalaattiateriaan!

Jep, tilasin salaatin. Viimeisetkin miehisyyden rippeeni siis karisivat juuri lattialle, mutta olihan se aivan saatanan hyvää! Mikä koomisinta, annoksen hintaan sisältyi alkupalaksi nautittava noutopöydän salaatti! Kävin siis mussuttamassa hieman rehuja ennen kuin pääsin itse pääsalaatin kimppuun, mikä tuntui kieltämättä hullunkuriselta. Olin kuitenkin yllättynyt huoltoaseman sapuskan laadusta. Ateria oli paitsi häkellyttävän maukas, myös todella runsas. Kulho (kokoluokaltaan pikemminkin saavi) oli kukkuroillaan broilerisuikaleita, krutonkeja, parmesania, rucolaa ja salaatinlehtiä. Suikaleiden määrässä ei todellakaan oltu säästelty, ja caesar-kastike oli taivaallista.

Ruokailun jälkeen tunsin itseni sauropodiksi, mutta en katunut valintaani. Tulen varmasti tilaamaan tuon annoksen joskus tulevaisuudessakin, jos vain miehinen egoni sen sallii. Huomenna voin kuitenkin pönkittää heikkoa maskuliinisuuttani kannustamalla Suomea jääkiekon semifinaalissa! Saa nähdä, kuinka leijonille käy ottelussa Venäjää vastaan. Eilinen Yhdysvaltojen kukistaminen oli ainakin sen verran eeppinen suoritus, että odotukseni ovat korkealla.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Retrotelkkari ja paperinen putkimies

Katsokaas tätä.





Tässä komeilee "uusi" televisioni, jonka anastin itselleni viime viikolla. Tämä vuosikymmenen ikäinen rotisko painaa kuutisen tonnia, ei tue laajakuvaa tai 60Hz kuvamoodia, minkä lisäksi kuvaruudun resoluutio on pienempi kuin iPod Touchissani. Se on siis juuri sellainen rupu retrotelkkari, jolla on ilo pelata edellisen sukupolven konsolipelejä!

Jo pidemmän aikaa olen pohtinut vanhan kuvaputkitöllön hankkimista, koska tunnelmassaan se päihittää nykyaikaiset LCD-telkkarit mennen tullen. Esimerkiksi GameCube-pelit eivät hyödy HD-television korkeasta tarkkuudesta pätkääkään. Päinvastoin kuva vaikuttaa suttuisemmalta, ja yleensä näytön reunoille jää surkeat mustat palkit, sillä vanhoista peleistä yleensä puuttuu laajakuvatuki. Nyt tästä ei kuitenkaan tarvitse huolehtia, sillä tällä televisiolla vanhat pelit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin.

Ette uskokaan, kuinka hankalaa voi olla vanhanaikaisen kuvaputkitelevision löytäminen. Vielä viitisen vuotta sitten sellaisia löytyi varmasti jokaisesta talosta kaksin kappalein, mutta nykyään teräväpiirtotelevisiot ovat syrjäyttäneet ne täysin. Mikä pahinta, ihmiset vain nakkaavat vanhat telkkarinsa julmasti kaatopaikalle sen sijaan että säilöisivät niitä jossain varaston perukoilla. Niinpä metsästykseni oli pitkään turhaa. Onneksi kuitenkin lopulta onnistuin löytämään etsimäni! Yksi naapurin mummo vaikutti oikein tyytyväiseltä kun pääsi eroon tästä vanhasta rotiskomaisesta näköradiosta. Sain vieläpä kaupan päälle tuon hienon jalustan/telineen. Koko paskan raahaaminen yläkertaan vei sekä fyysisen että henkisen terveyteni, mutta oli se silti kaiken vaivan arvoista. Kuvaruutu on todella iso ja värit toistuvat kirkkaina.



No mutta miten olen hyödyntänyt tätä retrotelkkua? Tietenkin palaamalla GameCube -klassikoiden pariin. Nintendon violetti pelikuutio on minulle pelilaitteista rakkain, ja nyt on ollut taas inspiraatiota palata sen pariin.


Toukokuun ostoksia




F-Zero GX on edelleen maailman vauhdikkain ajopeli, joka ei ole kymmenessä vuodessa menettänyt pätkääkään näyttävyydestään. Kirjaimellisesti tuhatta ja sataa kiitävien avaruusformuloiden ohjaaminen silmukkamaisten ratojen läpi nostaa yhtä lailla sykettä ja tunnelmaa. Haastettakin riittää (enemmän kuin) tarpeeksi. Tätä olen tahkonnut iltaisin musiikkia kuunnellessani.

Paper Mario: The Thousand-Year Door on uusin ostokseni GameCubelle. Hankin tämän roolipelin huutonetistä kolmen kympin huokeaan hintaan. Viimeksi pelasin sitä kuudennella luokalla, kun peli oli upouusi ja ihmeellinen. Silloin se oli minulla viikon verran lainassa kaverilta. Muistan kyllä tykänneeni Paper Mariosta jo silloin, mutta roolipeleihin tottumattomalle pennulle kaiken maailman hahmonkehitykset ja vuoropohjaiset taistelut tuntuivat eriskummalliselta kikkailulta. Boggly Woodsin muistaakseni vielä läpäisin, mutta sen pidemmälle en tuolloin pötkinyt. Nyt olen päässyt alle viidessä tunnissa kyseiseen metsään saakka, ja nauttinut pelistä enemmän kuin uskalsin edes etukäteen toivoa! Marion paperiset seikkailut iskevät täysiä jopa kaltaiseeni kyyniseen aikamieheen.

Ennen kaikkea Paper Mariossa toimii tunnelma, joka on jokseenkin ainutaaltuinen. Piirrosmaiset hahmot ovat mielikuvituksellisia, ja niillä riittää huvittavaa läppää joka väliin. Dialogi on aidosti oivaltavaa ja hauskaa (vaikka pälätystä onkin ajoittain aivan liikaa). Ylipäätään seikkailussa on sellainen positiivinen ja leppoinen pohjavire, kuin vaikkapa The Legend of Zelda: the Wind Wakerissa. Mikä parasta, vaikeustaso tuntuisi olevan ainakin alussa armollinen. Edes kaltaisellani tumpelolla ei ollut ensimmäisessä linnassa mitään vaikeuksia kukistaa lohikäärmettä. Tappelusysteemi on sitä paitsi nerokas yhdistelmä vuoropohjaista taktikointia ja reaaliaikaista napin hakkaamista. Aivojen lisäksi tarvitaan myös hieman sorminäppäryyttä ja pieni ripaus tuuria, mikä on vain hyvä juttu.


Ulkona alkaa olla sen verran hyvät kelit, että poden melkein morkkista tästä sisätiloissa istuskelusta... Mutta vain melkein. :)

torstai 10. toukokuuta 2012

Elämä on (v)ihanaa



Kevät tulee, linnut laulavat ja aurinko paistaa niin vitusti saatANA AAAAAARGH!

Positiivinen ajattelu on vanhanaikaista eikä kiinnosta ketään. Siksi koenkin tehtäväkseni avautua kaikista asioista, jotka minua tällä hetkellä ärsyttävät. Kiinnittäkää turvavyönne ja pistäkää kypärä päähän, sillä tästä tulee rumaa.


1. Ihmiset, jotka kävelevät tien vasemmalla puolella.

Tämän täytyy olla jonkinlainen brittien salaliitto. Olen elänyt pienen elämäni siinä käsityksessä, että maassamme vallitsee oikeanpuoleinen liikenne. Eikö olisikin mukavaa, kun kaikki kävelisivät tien oikeassa reunassa? Onneksi autoilijat tuntuvat noudattavan tätä sääntöä paremmin kuin jalankulkijat, nuo liikenteen pikku lobotomiapotilaat.

On kiusallista, kun juoksulenkillä vastaan kävelee joku kahisevaan tuulipukuun sonnustautunut akka… Samalla puolella tietä kuin itse olen! Hän siis kävelee kulkusuuntaansa nähden tien vasemmassa reunassa, eikä tee mitään vaikka juoksen häntä vastaan. Olen toki sen verran kohtelias, että väistän näitä vasemmalla kulkevia kummajaisia, mutta jonain päivänä vielä jyrään heidät alleni koska he ovat väärässä. Etenkin vanhat ihmiset tuntuvat kävelevän ihan sattumanvaraisesti tien jommassakummassa laidassa tai jopa keskellä. 


2. Työmarkkinatuki ja KELA

Töissä käynti on kivaa. Palkan saanti on kivaa. Mutta kun palkkansa vuoksi joutuu tappelemaan ja selittelemään yksinkertaisia asioita sadalla eri paperilapulla, alkaa savu nousta korvista.

Normaaleista kouluavustajan hommista saan palkkani työmarkkinatukena. Minun tulee hakea sitä aina neljän viikon välein erillisellä kaavakkeella, johon saan manuaalisesti syöttää jokaisen työpäiväni. Jos en sitä tee, en saa palkkaa. Tämä ei onneksi ole hankalaa, koska sen voi tehdä netissä. Todelliset ongelmat alkavat, jos teen jotain muita töitä.

Otetaan esimerkkitapaus, jossa toiminkin opettajan sijaisena yhden päivän. Silloin minun tulee ilmoittaa työvoimatoimistoon, etten ole toiminut päivänä X kouluavustajana, vaan ollut muissa töissä. (Siis vaikka olen edelleen työskennellyt sen päivän lukiolla, vain eri nimikkeellä.) Tällöin minun tulee hankkia työnantajalta todistukset työajoistani, täyttää itse lappu, jossa selittelen tilannetta, ja lopuksi palautan se työvoimatoimistoon. Höh.

Tämän jälkeen minun tulee toimittaa erikseen selvitys tästä ”poissaolopäivästä” KELAan. Taas lappuja työnantajalle täytettäväksi! Sen lisäksi minun pitää viedä KELAan myös todistus kyseisen päivän aikana saamastani palkasta. Kaikkein parasta on se, että tienaamani palkan perusteella työmarkkinatukeani vähennetään jonkin verran… Ai niin, ja asian käsittelyssä voi kestää parhaimmillaan viikkoja. Koko paperiseikkailu on siis jokseenkin hyödytön, ja palkka tulee myöhässä. Jipii.

Jos tämä kohta kuulosti sekavalta, se johtuu ihan vain siitä että SE ON! En itsekään jaksa pysyä kärryillä omasta palkastani.



3. Postin odottelu

Milloinhan opin, ettei toimitusaika koskaan ole 2 – 5 arkipäivää täällä Siperian länsipuoleisella periferialla? Kun tilaan paketin maanantaina, saan sen hyvällä tuurilla käsiini viikon päästä. On tavattoman turhauttavaa odotella jonkin pelin tai muun lähetyksen saapumista pitkin viikkoa, ja pettyä aina kotiin tullessani. Viikonlopun aikana innostus ja odotus vaihtuu kyllästymiseksi. Kun paketti lopulta saapuu, ei sen sisältö enää herätä mielenkiintoa.  Plääh.



4. Kamera.

Kuka muistaa vielä sen viime kuussa hankkimani Olympus SZ-10 –kameran, jota hehkutin suu vaahdossa? Tämä miltei eroottisen hyvännäköinen kuvausväline meni rikki vappuna.  Ei vituta sitten yhtään. Pudotin sen kännissä lattialle, ja nyt rakkineen optiikka on ihan tuhoutunut. Oi sitä kivaa rapinaa ja helinää, joka kameran sisästä kuuluu ravistettaessa…

Soitin muuten Olympuksen asiakaspalveluun kysyäkseni, paljonko korjaus maksaa. Vastauksen sain Ahmedin pikkuserkulta jollain etäisesti suomea muistuttavalla kielellä, jota en parhaista yrityksistäni huolimatta osannut tulkita. Tämä asiakaspalvelija muuten osoitti hämmentävää omatoimisuutta, sillä hän lopetti puhelun aivan itse. Vau! Päätin sitten kysyä asiaa sähköpostilla. Vastaus: Korjaus maksaa aina 112 euroa. Kaipa se on sama hankkia suoraan uusi kamera.





Okei, eiköhän siinä ollut tarpeeksi vuolasta avautumista tämän viikon tarpeisiin. Onneksi meillä on jääkiekon MM-kisat, kevät ja ihan parin viikon päästä kesä. Viimeistään biitsillä loikoillessa voisi taas olla vaihteeksi tyytyväinen elämään.

torstai 3. toukokuuta 2012

Jääkiekko: Salainen rakkauteni.

On olemassa monia asioita, joita en vain suostu ymmärtämään. Yksi näistä asioista on urheilu. Urheilusuoritusten seuraaminen televisiosta vastaa kiinnostavuudeltaan ostos-tv:n tai chattiohjelmien tuijottelua. En näe siinä mitään pointtia, eikä kisojen seuraaminen aiheuta minussa minkäänlaista tunnelatausta... Mutta tähänkin on yksi poikkeus. Nimittäin jääkiekko.

Kiekkoilun seuraaminen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan suomalaismiehen elämään. jos siitä ei tiedä yhtään mitään, voi olo tuntua melko ulkopuoliselta muiden hehkutuksia kuunnellessa. Itsehän en edes seuraa SM-liigaa tai NHL:ää, vaan ainoastaan maajoukkuepeleillä on minulle mitään merkitystä . Jääkiekon MM-kisat ovat yhtä varma kevään merkki kuin lumen sulaminen ja tien reunalta paljastuvat koiranpaskat. Nämä kisat onnistuvat joka kevät sytyttämään sisälläni sen pienen patrioottisen juntin, jota normaalisti yritän piilotella. Kiekko on niin tolkuttoman mielenkiintoista ja jännittävää seurattavaa,  että huomaan joka kevät öliseväni television ääressä kuin pahempikin urheiluhörhö. Perin outoa.



Mikä jääkiekossa sitten viehättää? Miksi minua kiinnostaa, kun joukko ylipalkattuja testosteronimörköjä mätkii kumikiekkoa kaukalossa? Eihän sen pitäisi koskettaa minua millään tavoin. Olen pohtinut tätä asiaa, ja löytänyt muutamia selityksiä sille, miksi juuri lätkä on niin vastustamatonta seurattavaa.

Ensinnäkin laji on valtavan nopeatempoinen. Pelaajat kiitävät kohtuullisen pienessä kaukalossa kuin energiajuomaa litkineet jänikset, ja tilanteita tulee jatkuvasti. Jos katsot minuutin jalkapalloa, saattaa hyökkäys olla hyvällä tuurilla edennyt keskiviivalle asti... Ja todennäköisesti pysähtynyt sinne. Jääkiekossa ehtii yhden minuutin aikana helposti tapahtua vaikka hyökkäys, kaksi vastahyökkäystä, viisi maalipaikkaa ja maali. Tunnelma on ajoittain niin hektinen, että itsekin hengästyy jo pelkästä katsomisesta.

Lisäksi jääkiekkoilijat ovat ihastuttavan röyhkeää porukkaa, joten taklauksia ja varsinaisia rikkomisia tapahtuu vähän väliä. Jalkapalloilijoiden pikku tönimiseen ja näyteltyihin kuperkeikkoihin verrattuna mörssärimäisten kiekkotähtien yhteentörmäykset ovat komeaa katseltavaa. Parhaimmillaan otteluissa on todellista sodan tuntua. Mikään ei nostata tunnelmaa niin paljon kuin aivan törkeä joukkotappelu kolmannessa erässä! Lisäksi puusilmäisen tuomarin oikuille huutaminen luo tunnelmaa kisakatsomossa. "Eikö se saatanan homo anna Venäjälle yhtään rangaistusta!? Ja taas oli suomalainen muka paitsiossa!"

Tästä päästäänkin siihen tärkeimpään seikkaan, eli sosiaalisuuteen. Penkkiurheilu ei ole mistään kotoisin ilman intohimoisia katsojia... Ja Jääkiekkofanaatikoista ei varsinaisesti ole pulaa näillä leveyspiireillä. En ollut lapsena yhtään kiinnostunut kiekosta, mutta kun sitä samaa lätkähehkutusta joutui koulussakin kuuntelemaan joka välitunti, päätin nöyrästi katsoa kisoja kavereiden kanssa... Ja koukutuin heti! Kun istuu riemusta ja turhautumisesta ärjyvän leijonafanilauman keskellä, ei peliin voi suhtautua välinpitämättömästi. Kiekko herättää suuria tunteita!




En voi väittää itseäni miksikään lätkätietäjäksi. Tämän arvonimen jakavat ystäväpiiristäni Harri ja Joni, jotka muun muassa muistavat ihan kaikki yksityiskohdat jokaisesta NHL- ja KHL-pelaajasta. Tilastot, kotikaupungin, syntymäpäivän, veriryhmän, suosikkivärin, lempisuklaamerkin, lemmikkihamsterin nimen... Siis vähintään. Itse seuraan kiekkoa paljon kasuaalimmalla tasolla, ja kuuntelen kavereideni asiantuntevaa paatosta hiljaisen kunnioituksen vallassa. Tämä ei silti vähennä omaa nautintoani, pikemminkin päinvastoin. Innostus on tarttuvaa, ja opin joka matsia katsoessani jotain uutta lajiin liittyen.

Siksi huomenna alkavat MM-kisat ovat minulle yksi vuoden kohokohdista. Totta kai kyseessä on suuri sirkus, joka todennäköisesti päättyy katkeriin kyyneliin, mutta tässäkin tapauksessa matka on tärkeämpi kuin itse päämäärä. Voitto maistuu makealta, mutta tärkeintä on suuri draama ja jännittävät ottelut. Suomen pelejä seuratessani koen sellaista huumaa, jota en onnistu minkään toisen urheilulajin kohdalla saavuttamaan. Pitää vain varoa, etten huuda ääntäni käheäksi vielä turnauksen ensimmäisessä Suomi-matsissa. Se olisi jo liian noloa.