tiistai 31. heinäkuuta 2012

Halvalla lähti

En ole koskaan ollut kirpputorien suuri ystävä. Nämä viheliäisen täyteen ahdetut ja tunkkaiset loukot ovat  suorastaan luotaantyöntäviä ilmestyksiä. Minulla on omat ennakkoluuloni käytettyjä tavaroita kohtaan, minkä vuoksi en pidä myöskään esineiden lainaamisesta. Kuka esimerkiksi haluaa käyttää JONKUN TOISEN VAATTEITA?! Jo tavallisissa vaatekaupoissa minua ahdistaa, kun tuntemattomat ihmiset koskettelvat ja sovittavat vaatteita ylleen.. Huh huh! Perinteisesti pyrinkin ostamaan kaikki tavarani uutena ja käyttämättömänä, mieluiten netistä.

Viimeisten kahden viikon aikana suhtautumiseni on kuitenkin muuttunut. Tähän muutokseen riitti yksi kierros Vuokon kirppiksellä äitini seurassa. Silmieni eteen avautui käsittämättömän edullisten ja uudenveroisten tavaroiden loputon meri. Toinen toistaan hyödyttömämmät, mutta sitäkin mielenkiintoisemmat kamat vain odottavat löytäjäänsä. Koska viime aikoina ei ole tapahtunut mitään järisyttävää, voisin tässä hieman esitelmöidä viimeaikaisista hankinnoistani!

Kolmet farkut ja huppari: yhteensä 12,50 €
"Nämähän ovat tismalleen minun kokoani!" Kun hyvännäköisiä farkkuja myytiin kolmen euron kappalehintaan, en vaivautunut edes sovittamaan niitä. Kotona havaitsin niiden olevan ehkä vähän löysän malliset, mutta tämä on vain hyvä homma! Pidän rennosti tuulessa lepattavista lahkeista enemmän kuin joistain fruittarien pillifarkuista.

Huppari on täysin erilainen kuin mikään aiemmin omistamani vaatekappale, mutta sopii tyyliini hyvin. Harmi vain että valkoinen kangas suorastaan kerjää tulla sotketuksi.


Sininen minijääkaappi: 0 €
Olin valmis ostamaan tämän kätevän pikku jääkaapin Harrilta, mutta jätkä antoikin sen minulle aivan ilmaiseksi. Kyllä osaa olla hieno mies! Virtapiuha oli ikävä kyllä hukkunut jonnekin, mutta korvasin sen tulostimen johdolla, ja homma pelittää mainiosti. Jääkaappi auttaa minua pitämään viileät virvoitusjuomat aina tietokonepöytäni välittömässä läheisyydessä, mikä tulee tarpeeseen näin loppukesän helteillä. Ikävänä varjopuolena jääkaappi pitää tolkutonta hurinaa, mikä häiritsee etenkin öisin. En kuitenkaan välitä, sillä tämä rotisko on kivan näköinen ja jopa näennäisen hyödyllinen.

Battlestar Galactican 3. kausi : 1 €
Uusi ja muoveissa. En ole vielä katsonut toistakaan tuotantokautta, vaikka arvostan ensimmäistä yli kaiken. Kunhan saan nämä kaudet katsottua, tulen varmasti kirjoittamaan blogiin novellin mittaisen ylistystekstin Battlestar Galactican nerokkuudesta. Kyseessä on nimittäin ylivoimaisesti paras näkemäni tieteissarja. Odottakaahan vain!






Leffat: viisi kappaletta yhteensä 10 €
ÄRRÄn poistolaarista poimittua kamaa sadepäivien varalle. Kick-Assin olen jo nähnyt, ja se oli loistava. Tucker & Dale vs. Evil on kuulemma hyvä kauhukomedia, joka pitää katsoa kaveriporukalla kunhan ne mosat pääsevät intistä lomille. WALL-E on kuulemma eräs Pixarin parhaimmista teoksista, joten se pitää nähdä pikimmiten. Resident Evil on varmasti aivan jäätävää kakkaa, mutta ainakin se perustuu videopeliin ja pääosassa on Milla Jovovi..Joujouw...Josksfdj... Se tuima muija.

Ruotsalainen avioliitto on omistettu rakkaalle äidilleni, joka antoi minulle kympin näiden leffojen ostoon. Piti kuulemma ostaa yksi leffa minkä hänkin voisi katsoa. Ruotsinkielinen, kriitikoiden kehuma draamakomedia kuulosti kaikessa arkisuudessan äidille sopivalta valinnalta. Itse en varsinaisesti tärise odotuksesta.


T-paita, kauluspaita ja olkalaukku: yhteensä 14,50 € 

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut kätevästä olkalaukusta (Kylläpä kuulosti gayltä!). Löysinkin etsimäni hieman yllättäen helluntaiseurakunnan kirppikseltä. Lukuisiin sivutaskuihin luulisi mahtuvan yhtä lailla kirjoja, eväitä kuin kannettavia pelikonsoleitakin. Hihhuleiden kirppis on muuten ihailtavan avara ja helppokulkuinen puoti, mistä plussaa. 

Paidan materiaali on tosi laadukasta ja miellyttävää, eikä sitä ole varmaan käytetty juuri koskaan. 50-luvun B-luokan tieteiselokuvat ovat lähellä sydäntäni, joten niiden hengessä tehty kuvitus miellyttää minua suuresti. Paita on kylläkin skeittariteinien lökämallinen ja vieläpä kokoa L, joten sen helma liehuu jossain lantion ja polvien välimaastossa. Noh, parempi liian väljä kuin ällöttävän kireä! Kauluspaitaa mainostettiin käyttämättömäksi, ja siltä se tuntuukin. Kolmen euron hintaan en voinut välttyä sen hankinnalta.



Pian heinäkuu vaihtuu jo elokuuksi, ja kesä alkaa lähestyä loppuaan. Oma pikku kesälomani on kuitenkin vasta aluillaan, sillä työt loppuvat tämän viikon perjantaina. Sen jälkeen olisi vielä neljä viikkoa aikaa etsiä asunto Oulusta ja valmistautua yliopiston haasteisiin... Tai siis istua kotona ja pelata Zeldaa ja Mariota. Siihen se menee joka tapauksessa. :)


sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Vuolasta avautumista uusimmasta Batmanista


No nyt olen nähnyt yhden tämän vuoden odotetuimmista elokuvista: Christopher Nolanin Batman-trilogian päätöksen, Yön Ritarin paluun. Neljä vuotta sitten ilmestynyt Yön Ritari on edelleen yksi suosikkielokuvistani. Olen katsonut kyseisen teoksen viisi tai kuusi kertaa, ja nauttinut siitä aina yhtä paljon. Batmanin ja Jokerin välienselvittely on yksi vaikuttavimmista sarjakuvafilmatisointien saralla. Synkkyys, polveileva juoni ja tunnelmallisuus ovat Nolanin Batmanien tunnusmerkkejä, joten odotukseni tarinan päätöstä kohtaan olivat etukäteen korkealla. 


Elokuva oli… Noh… Ookoohko. Ainakin se oli omaan makuuni aivan liian pitkä ja juoneltaan turhan rönsyilevä. Kaiken lisäksi itse Batmania oli elokuvassa naurettavan vähän. Leffan nimen olisi pitänyt olla Bruce Waynen paluu, koska valtaosan ajasta Bruce hengailee ruudulla ilman maskiaan. Kun elokuvaa oli mennyt kaksi tuntia, oli Batmania näkynyt ehkä yhteensä vartin verran. Örgh. Lopussa sentään meininki parani huomattavasti, kun toimintavaihde lyötiin käyntiin. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että elokuvalla kestää yli tunti lähteä käyntiin. Tämän jälkeen tulee juonenkäänne, ja tarina pysähtyy vielä toiseksikin tunniksi! Naurettavaa touhua. 

Minua alkoi myös häiritä Nolanin tyyli, jossa elokuvan hahmot jaarittelevat keskenään syntyjä syviä. Bruce Waynen ja hovimestari Alfredin välisistä syväluotaavista vuoropuheluista ei vieläkään ole päästy eroon. Ylipäätään elokuva ottaa itsensä liian vakavasti, ja pyrkii selittämään AINA AIVAN KAIKEN juurta jaksain. Tämä ongelma on ollut läsnä jo kahdessa edellisessäkin Batmanissa, mutta Yön Ritarin paluussa tämä häiritsi minua enemmän kuin ennen. Peruslähtökohdiltaan Batman on kuitenkin äijä, joka pukeutuu lepakoksi ja mättää rikollisia turpiin. On siis vähän kummallista, kuinka hahmosta pitää vääntää niin loputtoman traagista ja realistista hahmoa. Vähempikin psykoanalyysi riittäisi ihan hyvin.



Mistä sitten pidin? Näyttelijätyö oli erinomaista. Ennakkoon minulla oli epäilykseni liittyen uuteen pahikseen, Baneen. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, sillä Bane osoittautui melkeinpä Jokerin veroiseksi ilkiöksi. Loputtoman karismaattinen ja mielenkiintoinen vastavoima Batmanille. Lisäksi Anne Hathaway oli loistava Kissanainen. Etenkin ne kohtaukset joissa hän pääsi ajamaan prätkällä… You know what I mean. :D Elokuvan musiikkiraita oli myös elämää suurempi, ja loi tunnelmaa tehokkaasti.

Olen kyllä yllättynyt siitä, miten pienen vaikutuksen elokuva minuun teki. Oletin että lopputulos olisi joko erinomainen spektaakkeli tai karmaiseva pettymys. Päällimmäisenä tuntemuksenani  on kuitenkin välinpitämättömyys. Yön Ritarin paluu oli venytetty ja mitäänsanomaton päätös hyvään vauhtiin päässeelle trilogialle. Tiiviimpi ja yksinkertaisempi juoni olisi tehnyt leffalle gutaa. Enemmän Batmania, Banea ja toimintaa, vähemmän yhdentekeviä sivuhahmoja, psykologisia pohdiskeluja ja Gotham Cityn kunnallispolitiikkaa… Tämä on kuitenkin supersankarielokuva, joten eikö voitaisi keskittyä siihen olennaiseen?


Tavallaan tuntuu vähän epäreilulta nillittää näin paljon, kun ottaa huomioon, millaista ripulia osa aikaisemmista Batman-elokuvista on ollut. Ei tätä voi edes verrata siihen roskaan, mitä Batman Forever tai Batman & Robin edustavat. (Pelkkä ajattelukin aiheuttaa oksennusreaktion.) Vaikka keksinkin miljoona yksityiskohtaa josta vinkua, Yön Ritarin paluu ei ole elokuvana huono. Se on huolella tehty ja alkuperäismateriaaliaan kunnioittava teos, joka kuitenkin kompastelee omaan kunnianhimoisuutensa ja mahtipontisuutensa kanssa. Silti minusta on kummallista, että elokuva saa osakseen loputonta hehkutusta joka suunnalta. Mielestäni se häviää aivan selvästi edeltäjälleen… Noh, mielipiteensä kullakin. Ehkä minun tulisi katsoa elokuva uudestaan myöhemmin, kun tiedän mitä odottaa. Kaikkien elokuvien hienous ei avaudu ensimmäisen katselukerran jälkeen.

Arvosanaksi arpoisin varovaisesti 3/5. Ihan semi jees raina, mutta ei sitä mitä odotin. The Avengers säilyttää paikkansa vuoden toistaiseksi parhaana elokuvana.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Tämän hetken TOP 5

5. Mansikat

Mikään ei voita kesän ensimmäisiä mansikoita. Ne ovat aivan kuin maasta noukittuja, mehukkaita karkkeja. Mikä parasta, niitä voi hyvällä mielellä mättää naamaan litrakaupalla! Talvella niitä saa sitten epätoivoisesti tonkia pakastearkun pohjilta ja sulatella mikrossa... Ja samalla haaveilla kesäisistä päivistä.


4. Wii

Suurena Nintendon ystävänä on jokseenkin uskomatonta, että pystyin elämään yli viisi ja puoli vuotta omistamatta Wiitä. Totta kai laitteella on tullut pelattua yltäkylläisesti kaverien luona, mutta etenkin parin viime vuoden aikana Wiin pelitarjonta on jäänyt osaltani pahasti paitsioon. Alun perin ajattelin jättää koko laitteen hankinnan väliin, ja odottaa Wii U:n julkaisua. Sadan euron mitätön hintalappu kuitenkin muutti mieleni, ja olen nyt Nintendon valkoisen lelulaatikon ylpeä omistaja. Ja siihen liittyen....


3. Retro Studiosin pelit

Texasilainen Retro Studios on yksi parhaimmista pelintekijöistä, mitä on. Ensin tiimi järisytti maailmaa tuomalla Metroid-pelit kolmanteen ulottuvuuteen Metroid Prime-pelien myötä. Tämän jälkeen vuorossa oli Donkey Kong Country -sarjan uusiminen erinomaisella DKC Returns -tasoloikalla. Oli kai sanomattakin selvää, että nämä tulisivat olemaan ensimmäiset pakkohankintani Wiille.

Donkey Kong Country Returns oli kaikessa haastavuudessaan ja näyttävyydessään tervetullut tuulahdus nykypäivän pelitarjonnassa. Turhan usein uudet pelit ovat sellaista apurattailla ajelua, että onnistumisen tunne jää puuttumaan. Donkey Kong puolestaan heittää apupyörät metsään, kaataa pyörän ojaan ja potkaisee vielä pelaajaa varmuuden vuoksi nivusille... Mutta samalla peli kannustaa jatkamaan ja yrittämään uudelleen. Läpihän se meni lopulta, vaikkakin hampaat irvessä. Varmasti yksi viime vuosien parhaista peleistä!

Metroid Prime Trilogyssä riittääkin sitten tahkottavaa vielä viikkokausiksi. Olen ihastunut ensimmäisen Metroid Primen pelaamiseen Wiin kaukosäätimellä. Mukavan tarkkaa ja näppärää, kun vertaa GameCube-version verkkaiseen ohjaukseen.

 

2. Ulkomaalaisten turistien höynäyttäminen

Kotiseutumuseon oppaan pesti ei ole mikään maailman vauhdikkain homma. Yleensä kuuden tunnin päivä kuluu verkkaisesti DS:llä pelaamisen ja kirjojen lukemisen merkeissä, kun asiakkaita ei eksy paikalle sitten millään. Onneksi yleensä ainakin muutama tyyppi löytää tiensä museolle, ja työnkuvani muuttuu hetkessä mielenkiintoisemmaksi!

Etenkin ulkomaalaiset turistit hämmästelevät kovaäänisesti kaikkea, mitä museosta löytyy. Siis oikeastihan valtaosa museon 3086 esineestä on tylsää paskaa, mutta oikein kerrottuna niistäkin saa irti melkoista legendaa. Kun vielä esitelmöin lennokkaasti poroista, talon entisistä isännistä ja Lapin meiningistä, ovat turistit ihan kikseissä. Lisäksi heiltä heruu usein tippiä, mikä tekee gutaa taloudelleni.

 

1. Inttimuistelut


Kaverit astuivat alkuviikosta armeijan har... kurkkusalaatteihin, mikä osaltaan rajoittaa sosiaalisia ympyröitäni jonkin verran. Itsehän olen oman velvollisuuteni suorittanut jo ajat sitten.  Palvelukseni sissikomppaniassa alkoi vuosi sitten näihin aikoihin, joten nostalgiset muistot ovat nyt pinnassa. Ystävien puhelinsoitot ja kertomukset intin alkupäivistä eivät ole ainakaan lievittäneet omia fiilistelyitäni. Armeija oli rankka ja usein ahdistava kokemus, mutta siinä oli kyllä hienotkin puolensa. Mitä maksaisinkaan, jos pääsisin vielä kerran kokemaan vääpeli Kallion taisteluharjoitukset, pikamarssit, kasarmin häröilyt sekä muonituskeskuksen hernekeiton (unohtamatta pesusienimäistä pannukakkua siihen päälle!)

Tarkemmin ajatellen en maksaisi siitä mitään, mutta ajatuksella on hauska leikitellä. Pitää kyllä käydä moikkaamassa kavereita Sotkussa joku viikonloppu! :)

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Viime aikoina pelattua: Animal Crossing Wild World

Animal Crossing näyttää päällepäin joltain pikkukakkosen köyhältä tusinapiirretyltä. Lapsellisen ulkoasun alta paljastuu kuitenkin koukuttava ja kesäisen rentouttava peli. Lajityyppiä on vähän vaikea määritellä, kenties elämäsimulaattori olisi paras kuvaus. Mikäpä sopisikaan paremmin tällaiselle elämättömälle nörtille? Alussa pelaaja nakataan pallopäisten eläinhahmojen asuttamaan pikkukylään. Hauskana yksityiskohtana kylän nimen saa keksia aivan itse. Siksipä uusi asuinpaikkani tunnetaan nimellä Hyrule. :)



Arjen sankari


Ensimmäinen asunto on pikkiriikkinen ja kalustamaton mörskä. Jo heti alussa peli lyö elämän karut puolet pelaajan kasvoja vasten. Jos luulit, että asuminen virtuaalimaailmassa olisi ilmaista hupia, olet väärässä. Vaikka asunto onkin mallia "ghetto", olen siitä velkaa 18 000 belliä, mikä on melkoinen rahasumma. Mikäpä olisikaan mukavampi lähtökohta videopelille, kuin asuntolainan takaisinmaksu? Tähän alkuun verrattuna prinsessan kidnappaus tai alieneiden invaasio eivät tunnu edes isoilta ongelmilta!

Koska peli aloitetaan (sinänsä realistisesti) tyhjätaskuna, ainoa keino kerätä rahaa on mennä töihin Siwan kassalle... Eipäs kun pesukarhu Tom Nookin omistamaan kyläkauppaan. Nook antaa pelaajalle hanttihommia, kuten kukkien istuttamista, kirjeiden toimitusta ja muuta vastaavaa. Nämä askareet toimivat oivallisena tutoriaalina Animal Crossingin maailmaan. Ennen pitkää orjatyö loppuu, ja pelaaja saa vapaat kädet itsensä toteuttamiseen. Velassa riittää maksettavaa, mutta onneksi sitä voi lyhentää juuri niin suurissa tai pienissä erissä kuin itse haluaa. Kun summa on kasassa, voi alkaa haaveilla isommasta huushollista... Ja taas ollaan veloissa!


Suurin osa ajasta menee arkisten askareiden parissa. Kylän asukkien kanssa jutustelu on tärkeää, sillä  naapureilla tuntuu aina olevan jotain asiaa tai tehtäviä. Puissa riittää hedelmiä keräiltäväksi, ja maasta voi kaivaa fossiileja museoon vietäväksi. Kalastaminen ja hyönteisten keräily ovat ajanviettotavoista omia suosikkejani. Kalojen ja ötököiden myyminen on sitä paitsi oivallinen tulonlähde. Kylän ulkonäköä voi parannella istuttamalla puita tai kukkia, mutta itse en tuollaisiin viherpiipertäjien hömpötyksiin ole ryhtynyt.





Kaikki aikanaan


Oikeastaan pelissä ei siis ole mitään sen suurempaa tavoitetta tai lopullista päämäärää, vaan pääroolissa on kylän muokkaus ja siellä chillailu... Miksi siis tykkään tästä lapsellisesta ohjelmalelusta, jossa periaatteessa vain tapetaan aikaa?

Animal Crossingin juju piilee siinä, että pelimaailma elää omaa elämäänsä tosielämän kalenterin ja kellon mukaan. Kun pelaan aamulla, kylän eläimelliset asukit ovat vasta heränneet. Illan koittaessa myös pelissä on hämärää, ja meininki on taas ihan eri. Öisin voi esimerkiksi löytää aivan erilaisia hyönteisiä kuin keskipäivällä. Tiettyinä viikonpäivinä luvassa on erikoisempia tapahtumia, kuten kirpputoreja tai ilotulituksia. Kuulemma jouluna kannattaa pelata, koska kyläläiset jakavat silloin lahjoja! Tällä hetkellä Hyrulessa on kesä kauneimmillaan, mutta vuodenajan muutokset näkyvät myös pelin maailmassa. Syksyn saapuessa puut pudottavat lehtensä ja niin edelleen.


Tämä kytkös todellisen maailman ja videopelin välillä tekee Animal Crossingista koukuttavan kokemuksen. Pelimaailma reagoi ajan kulkuun ja pelaajan tekemisiin, mikä saa ainakin minut kiintymään peliin ainutlaatuisella tavalla. Jos en ole pelannut viikkoon, naapurit ihmettelevät kuuluvasti, missä ihmeessä olenkaan maleksinut. Samalla rikkaruohot  ovat kasvaneet ja kylään on saattanut muuttaa uusia asukkaita, jotka eivät tunne minua. Parasta siis pelata joka päivä ainakin vähän! On hassua tuntea syyllisyyttä virtuaalisten velvollisuuksien laiminlyönnistä, mutta niin siinä helposti käy... Ai niin, kaiken lisäksi Animal Crossingista löytyy nettipeli, joten kavereiden kylissä voi vierailla jos oma naapurusto alkaa käydä turhan tutuksi. Periaatteessa tekeminen ei siis lopu ikinä!






Voisin jaaritella Animal Crossingin hienouksista vaikka kuinka kauan, mutta ehkä jätän tämän novellin tähän. Suosittelen kaikkia tutustumaan sarjan peleihin, jos ällöttävän suloinen ulkoasu ei aiheuta välitöntä oksennusreaktiota. DS:n lisäksi Wii on saanut pelistä oman versionsa, ja alkuperäisen voi hyvällä tuurilla löytää GameCubelle netin huutokaupoista. Versioiden välillä ei ole valtavia eroavaisuuksia, mutta mielestäni DS:n Wild World on kaikkein mukavin. Eläinten kylä kulkee taskussa kaikkialle, ja saattaa hyvinkin pelastaa tylsän työpäivän. ;)


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Peli-ilta: Rokkia, rallia ja supermättöveljeksiä!




Sisäinen kalenterini on aivan sekaisin! Edellinen työviikkoni alkoi torstaina, joten vietän tällä hetkellä "viikonloppua" alkuviikosta. Onneksi viikkorytmillä ei ole näin kesällä erityisen suurta merkitystä, kun suurin osa kavereistakin vain lomailee. Niinpä mikään ei estänyt meitä järjestämästä pienimuotoista LAN-sessiota maanantai-iltana. Nappasin tuttuun tyyliin Xbox 360:n ja television kainaloon ja ryntäsin Harrin kämpille. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tuli oikein kunnolla mätettyä moninpelejä tuntikaupalla!

Ensimmäisenä päätämme lyödä tulille Rock Band 2:n. Edellisestä soitto... eikun siis pelikerrasta oli vierähtänyt jo melkein vuoden päivät, sillä armeijassa sattuneen pikku äksidentin jälkeen vasemman käden etusormeni ei ole ollut entisensä. Kitaraohjaimen rämpyttämisestä ei siis tullut pitkään aikaan mitään. Nyt sormi on jo niin hyvässä kuosissa, että uskaltaudun jälleen tarttumaan ohjaimeen... Olisiko minusta vielä kitarasankariksi?

No ei vitussa. Soitto sujuu ruosteisemmin kuin miesmuistiin. Aiemmin helposti soljuneet riffit menevät harakoille, kun kömpelöt kätöseni etsivät paikkaansa kitaran kaulalta. Noin tunnin pelailun jälkeen alan taas päästä kunnolla jyvälle "soittamisesta", mutta tulokset olivat kaukana menneiden vuosien virtuoosimaisista suorituksista... Onneksi suorittaminen ei kuitenkaan ole Rock Bandissä se pääasia. Tärkeintä on nimittäin bändissä soittamisen tunnelma, ja sen luomisessa Rock Band onnistuu täydellisesti. Fiilis nousee kattoon, kun Harri mättää rumpuja ja itse tiluttelen kitaralla niin hyvin kuin suinkin kykenen! Viimeistään siinä vaiheessa, kun vaihdamme pelin Rock Band ykköseen, olemme kuolla onnesta. Ensimmäisen pelin biisilista on nimittäin aivan ylivoimainen verrattuna jatko-osien kappalevalikoimiin. Pelaamme vanhoja kappaleita nostalgiankyyneleet silmäkulmissa.

Tässä välissä myös Jari saapuu paikalle. Lyhyeksi jääneen Enter Sandman-sähläyksen jälkeen hän toteaa biisilistan ja koko pelin olevan paskaa, joten päätämme siirtyä uusien haasteiden pariin. Päätän vähän demota Forza Motorsport 4:ää, tuota autopelien kiistatonta yksinvaltiasta (Gran Turismon fanit painukoot ulos toimistostani). Hankin kyseisen pelin muutama viikko sitten alennusmyynneistä, joista mukaan tarttui myös kaksi Wireless Speed Wheel -rattiohjainta. Muovisen näköiset, ilmassa heiluteltavat lisäohjaimet tuovat erehdyttävästi mieleen Mario Kart Wiin leluratin. Onneksi ne ovat kuitenkin käytössä paljon tarkemmat ja paremmat.


Ikävä kyllä Forzan simulaatiomainen ja virkamiestyylinen kaksinpeli on aika... Unettava kokemus. Vika on kyllä siinäkin, että Harri pelasi vahingossa kaikki ohjausavustukset päällä. Ei mikään ihme jos voittaa, kun auto jarruttaa automaattisesti mutkiin ja peli piirtää sinulle parhaimmat ajolinjat valmiiksi! Yhden tuskallisen pitkän kisan jälkeen vaihdamme suosiolla Sega Rally Online Arcadeen. Forza voi olla ajopelien ylivoimainen kuningas, mutta tänä iltana sen vetovoima ei oikein iske. Vähän kuin yrittäisi juoda hienoa viiniä joissain opiskelijoiden ryyppybileissä. Sega Rally puolestaan osoittautuu varsin hyväksi kaksinpeliksi. Huimaavan nopea ja häpeilemättömän pinnallinen kaahailu kirvoittaa pari todella tiukkaa kisaa!

Tässä välissä minä ja Harri painumme hakemaan iltapalaa paikallisesta kebab-mättölästä. (Napolin kebabit ovat niin isoja, että närästyksen laantuminen vie viikkoja. Suosittelen!) Palatessamme kämpille huomaamme Jarin pelaavan The Legend of Zelda Skyward Swordia Wiillä. Itsehän en omista Wiitä, joten tämä uusin Zelda on vielä kokematta. Seuraankin mielenkiinnon vallassa, miltä Skyward Swordin alku näytti. Pakkohan tuo on joskus hankkia omiinkin kokoelmiin, sen verran maaginen tunnelma pelistä välittyy! Nintendo osaa edelleen hommansa.

Armottoman ylensyönnin ja Zelda-testailun jälkeen pidämme vähän taukoa pelaamisesta, ja käymme leikkaamassa Harrin ja Jarin hiukset pois. Jätkät nimittäin lähtevät alle viikon päästä armeijaan, hahahaha! Tämän pikaisen (mutta sitäkin koomisemman) episodin jälkeen päätän haastaa nahkapäiset ystäväni Super Smash Bros. Brawlissa. Mättöveljesten parissa vierähtää tovi jos toinenkin, ja voitimme matseja melko tasapuolisesti. Kyllä tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista moninpeleistä, mitä on keksitty! Ei ole mitään niin hienoa, kuin nähdä Marion, Ganondorfin ja Pikachun pieksevän toisiaan hengiltä!

Kello on jo paljon, mutta vielä on aikaa yhdelle kovan luokan tappelupelille, nimittäin GameCuben Soul Calibur II:lle. Tämä wanha mätkintä on edelleen silkkaa timanttia. Ikävä kyllä Harri osoittautuu luonnonlahjakkuudeksi, joten menetän hermoni jo parin ottelun jälkeen. Vaikka arvostankin Soul Caliburin tappelumekaniikkaa ja laajaa hahmovalikoimaa, totean pelin olevan perseestä valuvaa veristä usvaa. Ainakin jos sitä pelaa Harrin kanssa. :D


Heilumisen estämiseksi rummut piti teipata lattiaan jesarilla
Yli kuuden tunnin pelaaminen teki terää. Nykyään on aina niin kiire, ettei tällaiselle nörttimäiselle ajanvietteelle tunnu olevan tarpeeksi tilaisuuksia. Vaikka netissä pelaaminen onkin hauskaa, ei mikään voita saman sohvan ääressä sähläämistä. Siinä on se oma hohtonsa, joka ei verkon kautta välity.