keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Poika ja bengalintiikeri... Vuoden elokuva?

Tammikuuta on kulunut vasta yhdeksän pävää, mutta olen silti ehtinyt käydä kahteen kertaan elokuvissa. Melko hyvä tahti jopa minulle! Viikonloppuna käväisimme Pekan kanssa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan. Pidän sattumanvaraisuuten, mauttomuuteen ja rellestämiseen perustuvasta huumorista, joten elokuva oli aika muikea elämys. Ei siitä jäänyt käteen mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta myönnän nauraneeni enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Maanantaina Pekka palasi Kemijärvelle, ja jäin pariksi tunniksi palloilemaan keskustaan. Mitähän tekemistä sitä keksisi tylsälle vapaapäivälle? Pikainen visiitti Finnkinon verkkosivuille paljasti, että tarjolla olisi päivänäytös Piin elämään. Talsin teatteriin, istahdin paikoilleni, ja pari tuntia myöhemmin en ollut entiselläni.



En olisi etukäteen osannut aavistaa, kuinka väkevästi Piin elämä minuun iskisi. Vielä kuukausi sitten en tiennyt koko elokuvasta mitään! Ensimmäinen kosketukseni leffaan oli Hobitin ensi-illassa, jota edelsi kolmiulotteinen traileri. Se herätti kiinnostukseni yhdestä (jälkikäteen ajateltuna hyvin typerästä) syystä. Trailerin musiikkivalinnat olivat nimittäin todella kiehtovia. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun taustalla soi Sigúr Rosia sekä Coldplayn Paradise samalla, kun vihreässä valossa kiiluva ryhävalas hyppäsi valkokankaan halki. Kiinnostuin leffasta välittömästi, vaikka arvelinkin sen olevan jonkin sortin "treffileffa". Tiedättehän, sellainen sentimentaalinen tarina pojasta ja tiikeristä, jotka laivaonnettomuuden seurauksena ystävystyvät pelastuslautalla ja lopulta pelastuvat. Oi kuinka suloista!

Totuuden nimissä on todettava, että Piin elämä on varmasti mitä erinomaisin treffileffa. Se on kuitenkin myös todella paljon enemmän. En suosittele tätä miksikään äijäporukan kaljoittelurainaksi, sellaisiin tarkoituksiin löytyy Juoppohullun päiväkirjan tapaisia tekeleitä. Piin elämä on kuitenkin elokuva, josta voi nauttia yksin tai yhdessä. Siinä on tunnetta, siinä on toimintaa, siinä on draamaa, siinä on iloa ja surua... Siinä on ylipäätään paljon enemmän intohimoa kuin suuressa osassa nykyajan Hollywood-elokuvia. Kaiken kukkuraksi se on tavattoman kaunis. Ei pelkästään visuaalisesti, (vaikka siihen pääsenkin kohta) vaan myös sisällöltään.

Tarina on toki kuvitteellinen ja monilta osin uskomaton, mutta se on kerrottu huolella. Piin elämä ei peittele uskonnollisia teemojaan, mutta ei suoranaisesti tyrkytä niitä katsojalle. Pii itsessään on sekä hindu, kristitty, että muslimi. Kun utelias kirjailija kysyy Piiltä, saisiko tarina hänet uskomaan Jumalaan, tämä vastaa: "Voin vain kertoa tarinani, saat itse päättää mitä uskot." Ateistina pystyin nauttimaan elokuvan elämää arvostavasta sanomasta siinä missä kuka tahansa muukin. Kaikki on toteutettu pettämättömällä tyylitajulla, eikä saarnaamiseen syyllistytä.

Kenties häkellyttävin puoli Piin elämässä on Richard Parker. Kyse ei ole näyttelijästä tai ylipäätään ihmisestä, vaan Piin kanssa matkustavasta bengalintiikeristä. On jokseenkin hullunkurista, että elokuvan aikana tiikeristä käytetään koko ajan nimeä Richard Parker, ja päähenkilöä kutsutaan nimellä Pii. Eriskummallinen nimi auttaa kuitenkin tekemään Richard Parkerista oikean roolihahmon. Tietenkään eläin ei puhu tai mitään muuta yhtä typerää. Päinvastoin kyseessä taitaa olla todenmukaisin eläinhahmo, mitä elokuvissa on nähty. Kymmenien eläin-ja-ihminen-kohtaavat-elokuvia nähneenä osasin odottaa hetkeä, jolloin Richard Parkerista ja Piistä tulisi ylimmät ystävykset. Arvatkaa mitä, ei sitä tullut! Kyse on kuitenkin VITTU TIIKERISTÄ, ei se noin vain käperry syliin kehräämään. Se on eläin, joka ei ymmärrä tilannettaan tai osaa tuntea rakkautta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteikö sillä olisi sielua.

Kaikkein uskomattominta on se, että Richard Parker on tehty kokonaan tietokoneella. Jälki on niin elävää, että yksistään tästä pitäisi myöntää erikoistehosteiden Oscar-pysti. Ja ainakin elokuvateatterissa otuksen äänet olivat niin todenmukaiset, että välillä hieman hirvitti katsella pedon liikkeitä. Tehosteissa oli pyritty ennen kaikkea luonnollisuuteen, mikä on sopivaa vaihtelua kaiken maailman ADHD-tehosteleffojen jälkeen. Kohtaus, jossa Pii vajoaa pinnan alle ja näkee suunnattoman rahtilaivan painuvan kohti merenpohjaa oli pysäyttävä. Tuo kuva painui verkkokalvoilleni ja palasi mieleeni vielä illalla nukkumaan mennessäni.




Olen aivan varma, että joidenkin mielestä Piin elämä on tekotaiteellinen tai liian sentimentaalinen tai liian epäuskottava ollakseen viiden tähden elokuva. Koska en kuitenkaan ole mikään elitistinen taiteenvaalija, osaan nauttia tästä tarinasta juuri sellaisena kuin se on. Vaikka minun onkin usein vaikea eläytyä elokuviin, myönnän palan nousseen kurkkuuni monessakin kohtauksessa. Lopun lähestyessä melkein itkin. Mitä hittoa?

Suosittelen Piin elämää kaikille. Ihan jokaiseen se ei taatusti uppoa, mutta toivottavasti edes joku toinen yllättyy yhtä iloisesi kuin minä. Saatan hyvinkin käydä katsomassa elokuvan vielä toiseen kertaan, ja kirjankin aion lukea. Tätä komeampaa päätöstä elokuvavuodelle 2012 on vaikea kuvitella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti