keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Viime aikoina katseltua: Räyhä-Ralf!

Kävin aurinkoisen keskiviikon kunniaksi katsomassa Räyhä-Ralfin eli sivistyneistön kielellä Wreck-It Ralphin. Kolmiulotteinen päivänäytös oli suomenkielinen, mutta en antanut tämän häiritä elämystäni. Disneyn elokuvat kun tulee muutenkin katsottua mielihyvin suomidubeilla. Oli aika bädäss-fiilis istua valtavassa, monisataapaikkaisessa elokuvasalissa, joka oli miltei tyhjä. Eipähän tarvinnut kärsiä vieressä supattavista teineistä tai koko ajan kiljuvista kakaroista.



Leffa oli todella hyvä! Tiesin jo etukäteen tykkääväni videopelimaailmaan sijoittuvasta animaatiosta, mutta en osannut odottaa näin suurella sydämellä laadittua teosta. Suurimman osan ajasta kuljetaan jopa Pixar-tasolla! Videopelifanina bongasin taustalta jatkuvasti kaikkea hauskaa. Räiskintäpelistä karannut sivuhahmo kävelee aivottomasti seinää vasten. Jukka Rasilan näyttelemä (!!!) Ruy huutaa shoryukenit heti elokuvan alussa. Karkkimaan kuninkaan holvi avautuu, kun siihen näpyttää Konami-koodin. Taustalla vilisee oikeita kolikkopelejä Turtlesista Asteroidsiin. Lisäksi moni videopelihahmo tekee pelissä cameioita, kuten Sonic ja Bowser. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, ja missasin varmasti monta viittausta. Silti suorastaan hypin penkillä aina kun huomasin jotain siistiä!

Pelkkiin videopeliviittauksiin ei tarvitse tyytyä, vaan leffa pursuaa huumoria. Erään sivuhenkilön "traaginen taustatarina" sai minut nauramaan melkein kuset housussa! Tietysti nykyajan tietokoneanimaatioille tyypillinen ADHD-vauhti iskee välillä kasvoille. Hahmot heiluvat ja huutavat ja mesoavat jatkuvasti. Ilmeisesti nykyajan lastenohjelmissa ja -elokuvissa kaikki kommunikointi tapahtuu huutamalla. "Tässä on sun auto" "OU JEEE TÄÄ AUTO ON TOSI IHKU JEE JEE AUTOOOOOOO!! ULIULIULI" Tämä ei ole pelkästään tämän elokuvan ongelma, vaan varsin yleistä kaikissa nykyajan lastenleffoissa.

Toisaalta elokuva seuraa orjallisesti joitain Disneyn pinttyneimpiä kliseitä. Miksi näissä leffoissa pitää olla permanenttitussilla alleviivattu opetus, joka vieläpä taotaan jäänaskalilla aivolohkojen väliin? Tarinan teema on se, että ihminen ei synny pahikseksi, vaan voi aina muuttua. Tätä sitten vatvotaan niin moneen otteeseen, että sisäsiittoisimmatkin pennut ymmärtävät sen. Lisää mikkihiirikliseitä: Tarinan keskiössä oleva pikkutyttö on glitchaileva ja siksi poikkeava ja syrjitty yksilö videopelimaailmassa. Oppiiko hän kenties elämään tämän ongelman kanssa? Näyttääkö hän kaikille pystyvänsä siihen mihin muutkin? No tavallaan, mutta lopussa hän tietysti paranee. Ongelma ratkaistu! Muistakaa lapset, jos oikein uskotte itseenne, voitte parantua synnynnäisistä sairauksista!
Ja tietysti konnalle käy kalpaten. Tuleeko kenellekään mieleen Disneyn elokuvaa, jossa itsekäs pahis ei kuolisi?

Leffan ainoa suvantokohta koittaa, kun koittaa aivan liian monesta elokuvasta tuttu "juonenkäänne": Tämä on niin itsestään selvä, etten jaksa laskea sitä edes spoileriksi "Yhyy, päähenkilöt eivät enää pidäkään toisistaan kamalan väärinkäsityksen takia. Seuraavat 10 minuuttia he viettävät mököttäen, kunnes ymmärtävät tehneensä virheen, palaavat toistensa luo, antavat toisilleen anteeksi ja SITTEN tekevät sen, mitä olivat alun perinkin tekemässä." Voi elämän kevät! En olekaan nähnyt tällaista juonenkulun pysäyttävää rakennetta yhdessäkään elokuvassa ennen tätä... Huoh.

Tästä kirjoituksesta tulikin yllättäen kamala itkuvirsi. Ongelmien metsästys johtuu kuitenkin siitä, että näitä vinkumisen aiheita lukuunottamatta kyseessä on ensiluokkainen raina! Animaatio pudottaa leuan lattiaan, juoni ei ole yhtään hullumpi, ja peliteemaa käsitellään kunnioittaen. Kokonaisuutena Räyhä-Ralf oli oivaltava, näyttävä ja kaikenikäisille sopiva elokuva. Mikä tärkeintä, se on tehty aidosta rakkaudesta videopeleihin.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Videoblogi: Pelaajaboardin Oulumiitti!



Viimeisen vuoden ajan olen ollut aktiivinen pelaajalehti.comin keskustelualueilla eli Pelaajaboardeilla. Itse asiassa minut äänestettiin jopa vuoden boardilaiseksi (leuhka). Koska boardeilta löytyy melko paljon Oululaisia, päätimme kohdata kasvokkain ja pitää pienimuotoisen peli-illan Oselotin kämpillä.

Tämä eeppinen kooste kerää kokoon parhaita paloja illan varrelta. Mukana on elämää suurempia kaksintaisteluja, kieroja minipelejä sekä lievästi sanottuna arveluttavaa läppää! Katsokaa ja ihailkaa. Meininki oli niin kova, että miittejä pidetään taatusti myös jatkossa. Ensi kerralla mukaan saadaan taatusti enemmänkin porukkaa!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Viime aikoina katseltua: Netflixin tarjontaa!

Vuosia odottamani ja kuolaamani Netflix-palvelu rantautui suomeen lokakuussa. Muistaakseni kirjoitin tuolloin täällä blogissakin Spartacuksen seksiä tihkuvasta hienoudesta. Kahdeksan euron kuukausimaksua vastaan käyttäjän eteen avautuu satojen elokuvien ja televisiosarjojen kirjasto. Sisältöä voi sitten töllöttää verkon kautta niin paljon kuin istumalihakset suinkin antavat myöten! Kuitenkin heti alkoi kuulua valitusta, itkua ja parkua siitä, kuinka Suomen valikoima häviää Yhdysvaltojen vastaavalle.

Vitun ääliöt.

On toki totta, ettei heti julkaisussa mukaan saatu koko suunnatonta, tuhansien ja tuhansien leffojen kirjastoa, joka jenkeillä on käsissään. Se olisikin ollut täysin mahdotonta monista eri syistä. Euroopan pirstaleiset markkinat eivät ole mikään helppo kohde tällaiselle palvelulle. Eri elokuvien ja erityisesti sarjojen oikeudet ovat ihan hajallaan, ja monesti sarjat nähdään täällä pahasti jälkijunassa. Tietenkään The Walking Deadista ei löydy kolmea kautta, kun FOX näyttää sitä tälläkin hetkellä televisiosta. Netflixin Suomen valikoima oli jo julkaisussa suorastaan hämmästyttävän laaja (melkein kaikki oli vieläpä tekstitetty), ja tarjonta vain paranee ajan myötä. Tässä muutamia poimintoja viimeaikaisista katseluelämyksistäni.


Nokkapokka! (Quack Pack!)

Jos Netflix ei olisi katselutottumuksiani vapaasti vakoileva ja kaiken jakava palvelu, se voisi olla täydellinen guilty pleasure-luola. Palvelusta nimittäin löytyy paljon sellaista, mitä on kauan halunnut katsoa, mutta ei kehtaa vuokrata tai edes lainata kirjastosta... En puhu nyt mistään aikuisviihteestä, vaan päinvastoin esimerkiksi vanhoista piirretyistä! :D

Nokkapokka on piirrossarja, joka kertoo Aku Ankan ja tämän sukulaispoikien edesottamuksista. Jujuna on se, että ankanpojat ovat teini-ikäisiä. Pelkkä ajatuskin kuulostaa vähintään pyhäinhäväistykseltä, mutta jostain syystä Nokkapokka on nautittava sarja! Suurin kiitos kuuluu erinomaiselle suomenkieliselle dubbaukselle, joka vetää kaiken aivan överiksi. Yleensä nuoria poikia ääninäyttelemään hankitaan vanhoja eukkoja, mutta Nokkapokassa Tupun, Hupun ja Lupun suomenkielisina ääninä toimii kolme äärimmäisen lahjakasta teinipoikaa. Ja kaikesta huomaa, että tyypeillä on ollut hauskaa! Oikeasti ulisin naurusta jaksossa, jossa pojat muuttuivat supersankareiksi! Tämän tasoista kahjoa huumoria ei 2000-luvun piirretyistä enää löydä, kun kaikki on tehty saman wannabe-animemuotin mukaan.



Spartacus

Toinen kausi saapui viimeinkin katsottavaksi (vaikka Netflixin mukaan se onkin kolmas, sillä minisarja Gods of the Arena lasketaan muka toiseksi kaudeksi). Uudet jaksot toivat mukanaan lisää toimintaa, lisää verta sekä lisää tissejä. Ensimmäisen kauden kaavaa ei siis lähdetty rikkomaan, ja hyvä niin! Kun orjakapina on roihahtanut ensimmäisen kauden jälkeen kunnolla käyntiin, sarjan luonne muuttui varsin radikaalisti. Gladiaattoritaisteluita ei enää ole juuri lainkaan, kun niiden tilalle tulee avointa sotaa roomalaisia sotilaita vastaan. Kuitenkin sarja tuntuu edelleen eheältä, ja on nolostuttavuuksiin yltyvästä tissisirkuksesta huolimatta edelleen hyvin kirjoitettu. Tutut hahmot saavat lihaa luidensa ympärille, ja uusia tuttavuuksia lyöttäytyy mukaan. Hieman tietenkin häiritsee, että päähenkilö Spartacuksen näyttelijä jouduttiin vaihtamaan. Mutta minkäs sille voi, kun Andy Whitfield kuoli tuotantokausien välillä. 

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että tämänkin kauden finaalissa moni pääsee hengestään. Varsinaista kreikkalaista tragediaa! Huomasin yllätyksekseni, että olen ehtinyt kiintyä useaan eri hahmoon. Toisaalta suorastaan hihkuin innosta, kun eräs mulkero sai viimeinkin ansionsa mukaan! Hehehe! Nyt vain odotan tarinan päättävää kolmatta tuotantokautta, joka alkoi juuri jenkkilässä. Kerrankin sarja, joka osataan lopettaa ajoissa!







Dexter

Muistan katsoneeni Dexteriä parin jakson verran jo muinaisina aikoina, jolloin ensimmäinen kausi saapui Suomeen. Pidin sitä tuolloin ihan hyvänä, mutta en varsinaisesti koukuttunut. Kuitenkin Pekka hehkutti sarjaa minulle siinä määrin, että lupasin tutustua Dexteriin uudestaan paremmalla ajalla. Nyt katsoin yhden vuorokauden aikana koko ensimmäisen tuotantokauden, ja tykkäsin enemmän kuin etukäteen osasin edes toivoa! Herrasmiessarjamurhaaja Dexter on kaikessa sosiopaattisuudessaan sympaattinen ilmestys, ja ensimmäisellä kaudella riitti yllättäviä juonenkäänteitä. Aloitin suoraan toisen tuotantokauden katsomisen, mutta jouduin pysäyttämään jo muutaman minuutin jälkeen. Silmäni melkein vuosivat verta, sillä jostain käsittämättömästä syystä toinen tuotantokausi ei ole HD-tasoisena, vaikka kaikki muut ovat! Perin kummallista.




Nytkin pitäisi lukea ruotsia, mutta taidan mieluummin katsella jakson Uutta Sherlockia. Tai vaikka jonkin leffan... Tai jos aloittelisin tänä viikonloppuna sen FireFlyn katselun... Kyllä nykyään on elämä helppoa, kun löytyy Netflix. :)

torstai 7. helmikuuta 2013

Peli-ilta: Kaksintaistelu!



Hienon perjantai-illan resepti: Kaveriporukka, vanha Nintendo, videokamera ja nousuhumala! Tällä yhdistelmällä ei välttämättä synny hienovaraista ja koskettavaa videomateriaalia, mutta sitäkin enemmän tunteiden paloa ja armotonta huutoa! Track & Field II on kyllä pelinä niin jäävää ripulia, ettei tällaiseen normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan. Nyt se toimi kuitenkin oivallisena välikappaleena minun ja Harrin välisessä kuoleman kamppailussa!

Harvoin naureskelen editoidessani, mutta tämä matsku oli kyllä niin jäätävää (etenkin loppupuolella), että repeilin liitoksissani! Jo pelkästään minun ja Harrin älämölö yhdistettynä Pekan ja Jonin kommenttiraitaan hivelee korvia! Samaa ei voi sanoa tuosta jatkuvasta kiroilusta, mutta alkoholi ja tiukka kilpailutilanne rajoittavat verbaalista ilmaisukykyä aivan vitus... reilusti.


Pitää kyllä tulevaisuudessakin tehdä jotain tämän tapaista, ehkä tosin promillen verran miedompana. Nauttikaahan kuitenkin tästä! :)

maanantai 4. helmikuuta 2013

Aika hiljaista... Vähän liiankin hiljaista!

Ähh! Vuoden alussa sain blogin päivitystahdin kuntoon, mutta nyt uusia tekstejä ilmestyy verkkaisemmin kuin laki sallii! Pahoittelen tätä, minulla vain sattuu olemaan melko hektinen tilanne opintojeni kanssa. Huomenna esimerkiksi vietän opistolla käytännössä koko päivän, 8:30 - 17:30. Ei ole helppoa elämä!

En ole kuitenkaan kuollut, vaan nakkaan luultavasti tämän viikon aikana pihalle uuden videonpätkän... Joka tulee olemaan jotain hieman tavallisesta poikkeavaa. Vähän hävettää jo etukäteen, mutta annanpa mennä silti! Sitä sopii siis odotella ennen viikonloppua. Viikonloppuna osallistun Pelaajaboardilaisten pikkuiseen Oulumiittiin, ja sen tiimoilta lienee luvassa reportaasia videoiden ja kuvien kera!

Tai sitten ilman kuvia, koska Olympuksen ripulinen sekundakamera päätti taas yllättäen tappaa itsensä. Ilmeisesti jonkin jutun väliin on tipahtanut hiekanmurunen, sillä nyt linssi ei aukea tai sulkeudu koko matkaa. Tämän sijaan kamera päästelee kuolettavia ääniä eikä suostu tarkentamaan mihinkään. Tilannetta ei välttämättä auta se, että vittuuntuneena painoin linssin väkisin sisään. Pakko myöntää, että kameran rutina ja ratina peukalon alla tuntui tyydyttävältä, mutta takuun kanssa voi tulla sanomista... Olen joka tapauksessa täysin kyllästynyt tähän itsestään hajoilevaan romuläjään.

Nyt lepuutan hermojani tämän kahdeksanbittisen piipityksen parissa. Palaamme asiaan pian!