torstai 28. maaliskuuta 2013

Hirmuliskovillitys


Silloin kun minä olin pieni, dinosaurukset olivat virallisesti siistein juttu ikinä (tm). Niin kyllä oli moni muukin asia, mutta ei anneta sen häiritä. Muinaisella 90-luvulla Jurassic Park nostatti sukupuuttoon kuolleet jättiläismatelijat todelliseksi muoti-ilmiöksi. Opettelin pentuna ulkoa tusinoittain erilaisia dinosauruslajeja, ja muistin vieläpä ulkoa, millä mesotsooisella maailmankaudella (trias-, jura-, liitukausi) kukin laji eli. Selvästi taipumukseni nörttimäiseen pakkomielteisyyteen juontaa juurensa aika kauas! 

On vähän sääli, että valtaosa tästä tiedosta on sittemmin päässyt unohtumaan. Tänä päivänä tuskin erottaisin Pachycephalosaurusta Eustreptospondyluksesta, vaikka ne seisoisivat vierekkäin! Olen kuitenkin viime aikoina virittäytynyt jälleen paleontologiselle taajuudelle, ja haluaisinkin fiilistellä paria juttua dinosauruksiin liittyen.


Katsokaa nyt tuota Jurassic  Park -lippistä! Like a BOSS!


JURASSIC PARK 3D


Toukokuussa Jurassic Park -elokuvan ensi-illasta tulee kuluneeksi 20 vuotta, ja tämän merkkipaalun varjolla kyseinen leffa palaa jälleen teattereihin, tällä kertaa tosin kolmiulotteisuudella höystettynä. Kyynistä rahastusta? Kyllä. Mutta en jättäisi tätä tilaisuutta väliin mistään hinnasta! Kuulemani mukaan Jurassic Park on eräs niistä elokuvista, jotka tulisi ehdottomasti nähdä jättisuurella valkokankaalla. Minun surkea kohtaloni on ollut katsella sitä piskuisen kuvaputkitelkkarin ruudulta, ja vieläpä VHS-kasetilta. (Alan tuntea itseni dinosaurukseksi, kun vain muistelen kasettien takaisinkelaamista jokaisen katselukerran jälkeen).

Kun istuskelin Finnkinon teatterissa odotellessani Pilvikartaston alkua, eteeni läjähti Jurassic Parkin traileri. Minun täytyi nähdä trailerista vain ensimmäiset kaksi sekuntia tunnistaakseni, mikä elokuva oli kyseessä. Aloin välittömästi kihistä innosta kuin pikkupentu jouluaattona! Kun T-Rexin ikoninen karjahdus kaikui leffasalissa repien katsojien tärykalvot hajalle, suurin piirtein pompin istuimellani ja kusin hunajaa (siis suurin piirtein, uskoisin hunajan kusemisen olevan kivulias kokemus.) Tuon trailerin jälkeen olin melkein valmis lähtemään kotiin. En minä jaksa mitään Pilvikartastoa katsella, haluan nähdä Jurassic Parkin!


PRIMAL CARNAGE


Edellä mainitusta tapauksesta on kulunut jo pari viikkoa, mutta pieni dinosauruksennälkä jäi kummittelemaan takaraivooni. Eilen aamulla näin Steamin kauppapaikassa pyöriessäni Primal Carnage -nimisen pelin olevan alennuksessa. Pikainen googletus kertoi, että kyseessä on pienen indiestudion väsäämä verkkomoninpeli, jossa ihmiset ja dinosaurukset taistelevat toisiaan vastaan Jurassic Parkin hengessä. Hauska idea ja halpa hinta eivät jättäneet vaihtoehtoja, minun oli pistettävä Visa vinkumaan!

Tuntemattomuus ja pieni kehitysstudio eivät yleensä ole erityisen lupaava yhdistelmä, mutta Primal Carnage osoittautui todelliseksi yllättäjäksi!  Parin tunnin pelaamisen jälkeen suostuttelin vielä Jarin ja Pekan ostamaan Primal Carnagen, minkä jälkeen pelasimme tuntikausia. Hyvät ihmiset, ostakaa tekin tämä peli! Teen siitä kohta jonkin sortin videoarvostelun tai fiilistelyn, jossa kerron tarkemmin sen hyvistä ja huonoista puolista. Lyhyesti sanottuna Primal Carnage on hauska ja yllättävän tasapainoinen moninpeli, joka vaatii pelaajilta tiimityötä.

Ihmiset ovat pikkuisia ja heikkoja verrattuna esihistoriallisiin petoihin, mutta pystyvät ampumaan kaukaa ja käyttämään monia erikoiskykyjä dinojen nujertamiseksi. Toisaalta Tyrannosaurus voi tappaa ihmispelaajan pelkästään kävelemällä tämän päältä, mikä on mahtavaa! Peli tarjoaa osapuolista riippuen joko jännitystä ja paniikkia, tai sitten saalistamisen riemua ja voimafantasiaa! Hyvin erilaisista osapuolista huolimatta matsit ovat usein tasapuolista vääntöä. Kenttiä on aika vähän ja bugeja löytyy kuin leppäkerttuterraariosta, mutta nämä ovat vain mitättömiä murheenaiheita! Primal Carnage tarjoaa jotain ainutlaatuista ja hienoa kaikille dinosaurusten ja ammuskelun ystäville.




perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kelaa tätä!

Viimeinen luolasto on viime aikoina ollut jopa aiempaa pelikeskeisemmäksi blogiksi. Tämä ei ole lainkaan huono juttu, lukeehan tätä saittia myös moni tuttavapiirini ulkopuolinen tyyppi, jota ei välttämättä kiinnosta henkilökohtainen angstini. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa pitkästä aikaa tuiki tavallisen "hyvän fiiliksen päivityksen."

Rakastan perjantaita. Kukapa ei? Arjen rasitukset on juuri päihitetty ja viikonloppu häämöttää edessä kuin El Doradon kultainen kaupunki. Tunne on entistäkin voimakkaampi, kun päivä alkaa ruotsin luennon kaltaisella maanpäällisellä kiirastulella. Puolentoista tunnin pelonsekaisen änkytyksen jälkeen ei ole mitään mukavampaa kuin astella ulos luentosalista ja maleksia vielä pari tuntia yliopistolla. On muodostunut ikään kuin perinteeksi, että lampsimme Aleksin kanssa ruotsinluennon jälkeen humanistikahvila Humukseen. Siellä on leppoisaa hörppiä kahvia ja jutella niitä näitä. Humus on ehdoton suosikkipaikkani yliopistolla. Kupillinen kahvia maksaa 1,10 euroa, ja erikoisuutena kahvikuppeja on kaikissa kokoluokissa ja väreissä! Toisinaan käy tuuri, ja onnistun nappaamaan suunnattoman suuren kupposen. Silloin mieleni valtaa voittajafiilis! Puolenpäivän aikaan voikin sitten jatkaa matkaa kotiin.

Kevät alkaa saapua Ouluun, vaikka tällä hetkellä ulkona onkin pilvistä ja vähän ankean näköistä. Olen silti tuntenut, kuinka mereltä aina puhaltava tuuli on muuttunut hieman lämpöisemmäksi. Eilen aurinko paistoi jo todella kirkkaasti paljastaen asvalttia pyörätien varrelta. Linnutkin huutavat rivouksia puissa. Olen oppinut viimeisten vuosien aikana tajuamaan, kuinka valtavasti vuodenajat ja ennen kaikkea valon määrä vaikuttavat mielialaani. Olen tyytyväisempi kuin kuukausiin. Koska asun neljännessä kerroksessa, voin huoletta pitää verhot apposen auki ilman että naapurit kyyläisivät tekemisiäni. Mikään ei vedä vertoja sille tunteelle, kun herään ikkunasta porottavaan auringonpaisteeseen!

Aleksi totesi tänään, että Anssi Kelan uusi albumi ilmestyy tänään. Tämäpä mukava yllätys! Muistan kuunnelleeni Anssi Kelaa todella paljon yläasteella. Nummela on edelleen mielestäni eräs kaikkien aikojen parhaista suomenkielisistä albumeista. Kelan siisti ääni ja ennen kaikkea mieleenpainuvat lyriikat tekevät miehen biiseistä miellyttävää kuunneltavaa. Lisäksi Anssi on mitä ilmeisimmin todella hyvä jätkä. Suosittelen lukemaan hänen blogiaan osoitteessa www.anssikela.fi, sieltä löytyy oivaltavia juttuja. Olin kuitenkin lievästi pettynyt edelliseen, vuonna 2009 julkaistuun levyyn. En vain lämmennyt konseptialbumi Aukiolle. Kappaleet eivät toimineet yksinään, eikä kokonaisuuskaan ollut kovin ihmeellinen.

Uusi albumi, todella omaperäisesti nimetty Anssi Kela, löytyy Spotifystä jo heti julkaisupäivänä. Näin se pitääkin tehdä! Olen kuunnellut sen kertaalleen läpi, ja tykkään kovasti! En osaa yhden kuuntelukerran perusteella mitään syväluotaavaa analyysiä, mutta Kelalta tuntuisi löytyvän rohkeutta kokeilla aika uudenlaisia juttuja. Mukana on kasarityylistä syntikkaa ja muhkeita rumpuja, mutta olin kuulevinani jopa hieman hiphop-vaikutteisia rytmejä. Suosittelen kuuntelemaan!


Adios mä lähden, mut ei huolta! Blogi elää, ja uskaltaisin jopa luvata päivitystahdin paranevan. Kun luonto herää henkiin, puhaltaa Viimeiseen luolastoonkin lämmin kevätpuhuri! :)

torstai 21. maaliskuuta 2013

Naruto Shippuden Ultimate Vittu Mikä Tää Nimi On 3 - arvostelu!



Tämä peli... Sen nimi on pitkä! Katsokaa kuinka Oulun uusavuton shinobi löytää sisäisen soturinsa tämän animehenkisen mättöpelin parissa!

Ultimate Ninja Storm 3 on muuten ensimmäinen peli, jonka olen saanut viralliselta taholta arvosteltavakseni. Olen nimittäin kaikessa hiljaisuudessa päässyt avustajaksi IGN Suomen sivuille. Jee jee! Se ihan oikea arvostelu ilmestynee IGN:n sivuille lähipäivinä, tämä on vain tällainen höhlä videoblogahdus. Nauttikaa kuitenkin. :D

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

10 parasta piirrossarjojen alkuintroa!

Vaikka en olekaan mikään ikivanha jäärä, on minulla taipumusta nostalgiseen ajatteluun. Ruoho oli 90-luvulla vihreämpää ja kaikki oli kivaa... Varmasti myös jäätelö maistui tuolloin paremmalta... Saatan taas kaunistella asioita mielessäni, mutta ainakin yksi asia on varma: Ennen vanhaan lastenohjelmat olivat paljon parempia kuin nykyään! Ei olekaan mikään ihme, että vielä aikuisiälläni muistelen lämmöllä pentuna katsomiani piirrossarjoja. En edes vaahtosammuttimena viihtynyt ulkoilmassa, vaan vietin vapaa-aikaa olohuoneemme valkoisen kuvaputkitelevision lämpimässä loisteessa... Youtube mahdollistaa sen, että nykyään voin löytää lapsuuteni suosikkisarjojen alkutunnarit käden käänteessä! Ajattelinkin tehdä tällaisen leikkimielisen TOP 10 -listan kaikkein ikimuistoisimmista tunnareista!


10. Prätkähiiret marsista



Skootterihamsterit lukeutuivat lapsena suosikkiohjelmieni joukkoon, mikä on sinänsä ihmeellistä, koska moottoriajoneuvot eivät ole ikinä kiinnostaneet minua. Ehkä kyborgimaisilla avaruushiirillä oli jotain tekemistä asian kanssa? Alkuintrossa soiva biisi ei itsessään ole kovin mieleenpainuva, mutta ainakin se on sopivan rokkaava ja asiaankuuluvan synkkä! Tämä ei ole mikään tyttöjen ohjelma!


9. Tikun ja Takun pelastuspartio

 
Jatkan jyrsijälinjalla. Tämä biisi on aivan tajuttoman tarttuvaa sorttia, ja jää väkisinkin kummittelemaan alitajuntaan jo yhden kuuntelukerran jälkeen. Intron aikana pyörivät videoklipit on poimittu suoraan jaksoista, mikä on sinänsä vähän laiska ratkaisu. Ja laulaja kuulostaa jotenkin laimeammalta kuin muistelin... Tämä ei kuitenkaan vähennä itse teemakappaleen iskevyyttä! Sarjasta en oikeastaan muuta muistakaan.



8. Nalle Puhin uudet seikkailut



Kappale on itse asiassa aika energinen ja reipas ollakseen Nalle Puhin tunnari. Silti se sopii sarjan henkeen ihan mainiosti. Tietenkään tämä ei ole lainkaan kuten se alkuperäinen Nalle Puh -teema, mutta minulle tämä on jopa nostalgisempi sävellys. Lyriikat eivät ole niin väkisin väännetyt kuin monissa muissa suomeksi käännetyissä tunnusbiiseissä. Sitä paitsi kappale, jossa käytetään adjektiivia "nastaa" ansaitsee taputuksen olkapäälle. Kuinka mahtavan ysärihenkinen sanavalinta!

 

7. Matka maailman ympäri 80 päivässä



Rakastin tätä sarjaa pienenä! Jo aivan alussa näkyvät kuuluisat maamerkit ja alkutahdit saavat suupielet kääntymään hymyyn. Alkuintro on vanhan ajan piirretyille tyypillinen, eli varsin hidastempoinen ja peräti puolitoista minuuttia pitkä. Nykyajan lapset ehtivät jo vaihtaa kanavaa tuossa ajassa! Melodia on varsin kiva, ja joskus huomaan hyräileväni tätä biisiä huomaamattani.

Hassuna yksityiskohtana prinsessa laulaa tässä "Minä olen prinsessa, rakkaudessa kestävä", mutta 2000-luvulla tehdyssä dubbauksessa hän laulaa "Minä olen prinsessa, ja seikkailuissa oon mukana". Näin se naisen asema muuttuu!



6. Varjo Ankka



Vau, Disney todellakin osasi tehdä ohjelmiinsa makeita tunnareita. En keksi tähän mitään sen syvällisempiä perusteluja, mutta olen aina pitänyt tavasta, jolla Varjo murahtaa sanan "Vaarallisia".

5. Sherlock Koira



Tällä sarjalla on ehkä historian typerin nimi, mutta se ei onneksi vaikuttanut laatuun mitenkään. Miten kukaan voisi olla jammailematta tällaiselle vanhan koulukunnan tunnusbiisille? Tietenkin äänenlaatu on vähän mitä on, ja suomenkielisilla lyriikoilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjan kanssa, mutta KATSOKAA NYT TUOTA ANIMAATIOJÄLKEÄ! Pelkässä alkuintrossa on enemmän toimintaa kuin useimmissa lastenohjelmissa yhteensä! Ja tunnuskappaleessa on sellainen koukku, että siitä ei pääse irti vaikka kuinka riuhtoisi.


 4. Ankronikka



Tämä kappale... Se on kaikkien korvamatojen isä, äiti ja isoäiti! Kun Ankronikan tunnuskappale osuu tärykalvoille, se ei lähde kulumallakaan. Rytmi on suorastaan kuolettavan hyvä! Sitä paitsi suomenkieliset lyriikat ovat hulvattomat. Ankkakäännöksille sopivasti biisistä voi löytää eksoottisia sanavalintoja, kuten "vauhtimesta". Ankronikkaa voi muuten nykyään katsella Netflixistä, mikä on hieno kulttuuriteko.

Joskus hyvää, joskus pahaa, ANKAT! Who-oo-oo!

3. Hopeanuoli



(Videolla näkyvät kököt käännöstekstit eivät kuulu siihen)

 Mitenhän monta kertaa olen elämäni aikana nähnyt tämän videopätkän? Jokainen Hopeanuoli-VHS alkaa tällä mahtipontisella, 80-lukua uhkuvalla teemakappaleella. Se sopii elämää suuremmalle lastenohjelmalle erinomaisesti, ja aiheutti minulle aina kylmiä väreitä jo tuolloin. Sekään ei haitannut, että koko kappale on laulettu japaniksi, mikä osaltaan kertoo kappaleen vahvuudesta. Pienenä luulin, että laulu on englanninkielinen, heh heh! Kaikki kuvat tässä surrealistisessa biisissä ovat painuneet lähtemättömästi mieleeni. Etenkin kuva Akakabuto-karhusta poseeraamassa rakennuksen yllä. Ja lopussa näkyvä kohta, joss kyseinen kontio juoksee rinnettä alas Hopeanuolen perässä. Toivoin aina mielessäni, että kyseinen kohtaus olisi jollain videolla, mutta sehän oli vain alkuintroa varten piirretty kohtaus. Nyyh!


2. Turtles

 

No nyt olemme asian ytimessä! Teini-ikäiset mutageenissa kylpeneet ja ninjakoulutuksen saaneet kilpikonnat olivat lapsuuteni idoleita! Tämä pizzaa mussuttava vaihtolämpöinen nelikko oli tuttu kaikille lähipiirin lapsille, ja videokasetteja löytyi valehtelematta joka kodista! Legendaarisen ohjelman kruunasi kertakaikkiaan uskomaton teemabiisi. Miten nimihirviöstä "Teenage Mutant Ninja Turtles" voi vääntää noin tolkuttoman tarttuvan ja toimivan kappaleen? Hassuna yksityiskohtana tajusin vasta paljon, paljon myöhemmin, mitä biisissä sanotaan. Mutta väliäkö tuolla, tärkeintä on itse koukkuna toimiva hokema Teenage Mutant Ninja Turtles, jota sitten hoetaan vaikka maailmanloppuun saakka... No ehkei sentään, pitäähän sitä joskus nostaa nyrkki ilmaan ja mylväistä "HEROES IN A HALF-SHELL! TURTLE POWER!!!"

Veikkaanpa, että puolet sarjan budjetista meni tähän alkuintroon. Itse jaksoissa piirrosjälki ei ole likimainkaan samaa luokkaa!


Tässä vaiheessa kaikki varmaan ajattelevat, että mikä vittu muka vetäisi vertoja Turtlesille? nyt seuraa henkilökohtainen suosikkini, joka saa 90-luvulla syntyneet kiljaisemaan riemusta ja sitä vanhemmat ähkäisemään tuskasta. Kyllä, suosikkini on...

1. POKÉMON

 
(Uskomatonta mutta totta, alkuperäistä videota ei löydy suomeksi! Tässä englanninkielinen video) 


(Tässä suomenkielinen kappale ilman videota)
 

Vihaajat vihaavat, mutta tämä on mielestäni paras tapa aloittaa piirrosjakso! Pelkästään ensimmäisen sekunnin aikana pamahtava rumpuintro riittää vierittämään nostalgiankyyneleen poskelleni. Pari sekuntia myöhemmin kuuluvat klassikoksi muodostuneet alkusanat "Tunnen sen jo kasvavan" (Josta saa väännettyä vaikka mitä irstasta jos on ala-asteen iso poika). Seuraava minuutti onkin sitten nostalgista euforiaa. Teemakappale on tarttuva ja ikoninen, mutta samalla se on elämää suurempi ja juuri sopivan pöhkö. Ja se tuli kuultua niin moneen otteeseen, että muistan sanat vieläkin ulkoa! Jos et katsonut Pokémonia lapsena, sinulla oli ankea lapsuus!

Erityisiä muistoja liittyy ensimmäisen Pokémon-elokuvan aikana soivaan remixiin. Linkkaan senkin tähän. Se on mielestäni jopa hienompi kuin televisiossa soinut alkuperäinen versio. Muistan, kuinka elokuvateatterissa me pennut huokaisimme samanaikaisesti, kun syntikkaintron jälkeen korviimme kantautui hyperpumpattu versio kaikkien rakastamasta Pokémon-tunnarista! Aina kun jälkikäteen katselin Pokémon-elokuvaa, katsoin tämän kohdan vähintään kahteen kertaan.


(En voi uskoa, että tästäkään ei löydy alkuperäistä videota... Olen pettynyt!)





Okei, siinä oli nostalgiassa piehtarointia kerrakseen! Listalta jäi täpärästi pois monia hyviä ralleja, kuten legendaarinen Muumitunnari. Jos joku kokee, että listaltani puuttuu jotain oleellista, mainitkaa siitä kommenteissa!

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Minusta ei ole metsästäjäksi

Heipä hei! Pikku Lapinmatkan jälkeen palasin jälleen eilen Oulun räntäsateiseen ihmemaahan. Vielä olisi muutama päivä aikaa chillailla ennen kuin yliopistokurssit hyökkäävät ylivoiman turvin kimppuuni ja vievät vapaa-aikani täysin! Olen muuten saanut viimeisten viikkojen aikana pelattua enemmän kuin piiiitkiin aikoihin, mikä on varsin positiivista! Tietenkin osasyynä on tämä ainainen flunssani, josta viimeksikin valittelin.

Muiden pelilaitteiden ohella olen pelannut rutkasti Nintendon käsikonsoleilla. Mikään ei piristä junamatkalla samalla tavoin, kuin hyvä peli! Kaipailen kuitenkin 3DS:lle jotain uutta pelattavaa, joten kävin katsomassa, mitä demoja verkosta löytyisi. Minua odottikin iloinen yllätys, muutaman viikon kuluttua ilmestyvästä Monster Hunter 3 Ultimatesta on tullut kokeiluversio! Olen jo pidemmän aikaa halunnut tutustua sarjaan, kun tietyissä piireissä sitä niin kovasti hehkutetaan. Japanissa Monster Hunterit ovat Pokémonin lisäksi suosituimpia pelejä, joita myydään miljoonittain. tämän perusteella odotin hyvää hirviönmetsästykseen perustuvaa toimintapeliä, sain kasan kakkaa kauniissa paketissa.

 

Okei, tästä se lähtee


Demossa saa aluksi valita, haluaako lähteä helpon vai haastavan mörököllin kimppuun. Pesunkestävänä vellihousuna valitsen iisimmän vaihtoehdon. Tämän jälkeen saan valita aseeni. Pitkän harkinnan jälkeen otan jonkin miekan (olisikohan ollut longsword), koska peli kuvailee asetta nopeaksi ja tehokkaaksi. No niin, ei kun matkaan!

Pelihahmo aloittaa matkansa jäiseltä ja autiolta tundra-alueelta, joka muistuttaa melkoisesti oululaista lähiötä. Pettymyksekseni huomaan, että maailma ei ole kovin avoin. Alueet ovat pikkuisia, ja niiden välissä on aina latausruutuja. Okei, ei tämä mitään haittaa. Peli ilmoittaa, että minulla on 20 minuuttia aikaa hoitaa keikka. Aikarajat ovat peli-ilon tappajia pelissä kuin pelissä, mutta tyydyn kohtalooni ja lähden metsästämään jättiläisjänistä. Ehkä ankea ensivaikutelma osoittautuu vääräksi...

Kokeilen kontrolleja läpi, ja huomaan, että ilman toista analogitattia kameran kääntely on nihkeää. Ristiohjaimella kuvakulmaa saa käännellä vapaasti, ja L-nappia hipaisemalla kamera keskittyy hahmon selän taakse kuin Zeldoissa ikään. Ikävänä puolena L:n painaminen kunnolla pohjaan ei käännä kameraa, vaan avaa esinevalikon. Tämä tuottaa hankaluuksia, kun näppäintä pitää hivellä herkemmin kuin klito... Öööh kukkaa kämmenellä, jos haluaa kääntää kameraa eikä pläräillä esinevalikkoa.

Parin minuutin haahuilun jälkeen löydän etsimäni. Jään läpi loikkaa valkoinen jättiläispupu! Hyökkään intoa puhkuen sen kimppuun, mutta järkytyn syvästi pelin taistelumekaniikasta. Miekka on hitaampi kuin ylämäkeen kituuttava polkuauto! Jokainen sivallus vie valehtelematta puolitoista sekuntia. Hahmo heilauttaa säilää naurettavan leveissä kaarissa, ja iskujen kohdistaminen on miltei mahdotonta. Puolet ajasta huidon ohi, osittain koska kamera osoittaa koko ajan väärään suuntaan. Kun pupujussi lähtee liukumaan jäätikön halki, voin vain odottaa kauhulla, mistä suunnasta se milloinkin tulee kimppuuni. Parin minuutin jälkeen hahmoni on teurastettu ja tuijotan ruutua epäuskon vallassa.
Kirottu rusakko >:C


Uusi yritys...


Noh, päätin kokeilla uudestaan nyt, kun taistelun tönkköyden aiheuttama ensijärkytys on hälventynyt. Etsin sen kirotun kaniinin uudestaan käsiini. Nyt homma sujuu jouhevammin, kun osaan vähän ajoittaa lyöntejä ja varoa iskuja. Kuitenkin kameran temppuilu pistää vereni kiehumaan, ja kontrollit ovat NIIN HUONOT että melkein itkettää. Siis jos tässä pelissä voi tehdä komboja tai jotenkin järkevästi lukittaa kameran viholliseen, niin ainakaan minä en siinä onnistunut! Tuntuu kuin yrittäisi noukkia kolikkoa pöydältä nahkarukkasilla, mikään ei onnistu. Hakkaan jänistä varmaan viisi minuuttia, ja itse asiassa peli ilmoittaa, että minulla on enää 10 minuuttia aikaa. Ilmeisesti kello ei siis resetoitunut kun kuolin. Olin jo valmis paiskaamaan 3DS XL:n seinään, mutta halusin saada tuon tuomiopäivän jänöjussin teurastettua!

Päätöntä mäiskintää jatkuu vielä yli minuutin, ja alan vakaasti uskoa, että peli bugittaa. Eihän mikään vihollinen voi kestää tuollaista määrää iskuja! Miksi vihollisilla ei ole energiapalkkia, josta näkisi, aiheuttavatko hyökkäykseni ylipäätään vauriota? Kärsivällisyyteni rippeet varisevat lattialle, ja kiroilen ääneen. Yhtäkkiä ruudulle ilmestyy teksti, joka ilmoittaa että aseeni tuottama vaurio on nyt pienentynyt. ANTEEKSI KUINKA!? En jaksa enää väistellä jäniksen alati nopeutuvia hyökkäyksiä, vaan jään auttamatta sen telomaksi. Yritän vielä käyttää laukustani potionin, mutta ei onnistu. Hahmoni lyyhistyy maahan, ja lyön nyrkkini seinään niin lujaa, että rannekelloni meni rikki. Auts.


Miten tällaisia jaksaisi kukaan pelata? Surkeilla kontrolleilla ja kankealla taistelulla varustettu roolipeli ilman tarinaa, ja "helpon" saaliin kaataminen vie noin kymmenen minuuttia? Eihän tämä nyt voi olla tällaista veristä ripulia, eihän? Mieluummin ottaisin sukupuolitaudin kuin pelaisin tuota demoa uudelleen. 0/5 ja virallinen "Vittu mitä paskaa" -leima siihen päälle!



sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Haloo Levi!

Heipä hei! Katkaisen viimeinkin tämän kiusallisen hiljaisuuden, joka blogissani on viime viikkoina vallinnut. Päivitysten puute on johtunut harvinaisen päättäväisestä räkätaudista, joka on imenyt minusta kaikki mehut viimeisten viikkojen aikana. Aluksi ääneni muuttui suoranaiseksi Darth Vaderin mörinäksi. Viikon mittaisen mutinan jälkeen kurkkukipu alkoi viimeinkin hellittää, mutta sitten iski niin sanottu "prätkähiiriflunssa". Toisin sanoen nenäni löi hanat auki, ja räkää alkoi tursuta koko ajan joka rööristä. En ole vieläkään selviytynyt tästä viheliäisestä nuhasta, mutta ainakin minulla on viime päivinä ollut muuta ajateltavaa!

Viikko sitten hyppäsin junan kyytiin ja saavuin jälleen kerran Kemijärvelle. Pikku Lapinloma tekee terää "ahkeran" opiskelun lomassa. Vanhempia on toki kiva nähdä, mutta reissun pääasia ei suinkaan ollut Kempassa möllöttäminen ja ilmaisesta elämisestä nauttiminen. Torstaina lähdimme nimittäin Jonin, Pekan ja Harrin kanssa Leville mökkeilemään! Tätä reissua olikin suunniteltu viikkokausia.

Mökillä aika kului kuin siivillä! Saunomisen ja kaljoittelun lisäksi katselimme pari laatuleffaa (Mortal Kombat 1 & 2 sekä Hobo With a Shotgun, Oscar-tason kamaa kuten nimestä voi päätellä). Oli sanoinkuvaamattoman hauskaa vain chillailla porukalla oikein olan takaa! Mutta viikonloppu ei suinkaan rajoittunut pelkkään kalsarikännäämiseen. Perjantai-iltana käppäilimme Levin hoodeille, pyörähdimme baareissa ja lopulta päädyimme Haloo Helsingin keikalle Hullu Poro -areenalle.

Kummallista kyllä, mistään ei löytynyt tarkkaa tietoa keikan alkamisajankohdasta. Klo 21:00 - 4:00 ei ole erityisen tarkka määrite, joten käppäsimme varmuuden vuoksi paikalle todella hyvissä ajoin. Puoli kymmeneltä areenalla oli lisäksemme ehkä kaksi ihmistä, joten liukenimme paikalta mahdollisimman vikkelästi ja huomaamattomasti. Seuraavat pari tuntia vietimme Pub Hölmölässä, jossa vietimme aikaa jo kesällä road tripin aikaan. Olen edelleen sitä mieltä, että Hölmölä on paras vierailemani pubi napapiirin pohjoispuolella. Kaljoittelun lisäksi pelasimme muutamia elämää suurempia pöytäjalkapallomatseja. Puolen yön aikaan pamahdimme sitten Haloo Helsingin keikalle.

Paikalla oli todella paljon porukkaa, mutta keikalla ei kuitenkaan ollut epämiellyttävän ahdasta. Haloo Helsinki on eräs niistä harvoista suomalaisbändeistä, joista olen aivan oikeasti kiinnostunut. Laulaja Elli on paitsi todellinen hottis, myös sympaattisen ja omaperäinen esiintyjä. Lisäksi bändin biisit ovat kautta linjan tarttuvia ja hyvin sanoitettuja kipaleita. Olen kuunnellut Haloo Helsingin biisejä valtavia määriä, erityisesti intissä roikkuessani. Olikin upeaa nähdä bändin jäsenet niin läheltä ja fiilistellä tuttujen sävelten tahdissa. Settilista oli valittu huolella, ja suurin piirtein kaikki suosikkikappaleeni soitettiin tunnin aikana. Pekka oli vähintään yhtä kikseissä kuin minäkin, ja ylipäätään yleisö oli menossa mukana.

Keikan jälkeen jäimme vielä chillailemaan areenalle puoleksi tunniksi, minkä jälkeen jatkoimme eteenpäin. Muut jäivät vielä aamuyöhön saakka hääräilemään Levin yöelämään, mutta flunssaisena tylsimyksenä valuin paikalta takaisin mökille. Joka tapauksessa keikka (kuten koko viikonloppu) osoittautui kaikkien odotusten veroiseksi, ja jopa paremmaksi. Tänä vuonna pitää kyllä ehdottomasti palata Leville samoissa merkeissä! Ei kuitenkaan aivan heti, sillä tämän viikonlopun jälkeen lompakkoni huutaa hoosiannaa vähintään samalla volyymillä kuin maksani ja laardivatsani.

Onneksi huomenna on neljäs päivä, ja opintotuet pamahtavat tilille! Uu jeah!

Jään kaipaamaan tuota karvalakkia. Nyyh!