torstai 9. toukokuuta 2013

Viime aikoina pelattua: Bioshock Infinite

Bioshock Infinite on ollut kaupoissa jo jonkin aikaa, ja itsekin pelasin sen läpi jo melkein kolme viikkoa sitten. Tämä pariin kertaan myöhästynyt, vahvasti juonipainotteinen räiskintä oli kenties koko kevään odotetuin peli. Ei siis minun mielestäni, mutta yleensä ottaen. Tietokoneeni jaksaisi helposti pyörittää tätä kaunokaista, mutta päädyin silti ostamaan Xbox 360 -version. Taisin vain haluta saada uuden pelikotelon tuonne boksipelien sekaan. Jos tämä ei ole erinomainen valintaperuste, ei sitten mikään!

Olin ennakkoon välttynyt kaikenlaisilta spoilauksilta, koska en ole suoraan sanottuna ajatellut ikinä ostavani Infiniteä. Bioshock-sarja oli minulle entuudestaan tuntematon, joten en jaksanut kiinnostua trailereista ynnä muusta ennakkohypestä. Tiesin etukäteen vain sen, mitä olin kuvista nähnyt, arvosteluista lukenut sekä kavereiltani kuullut. Juuri Pekka minut lopulta tarttumaan Infiniteen, tuo hullu mies kahlasi pelin läpi kaksi kertaa peräkkäin ja puhui siitä kuin se olisi hänen lapsensa. Enää en ihmettele, miksi.


Olin ensi alkuun vähän järkyttynyt pelin ulkoasusta. Minusta on tullut liialliselle PC-pelaamiselle altistumisen myötä kamala kultasilmä. "Rumat tekstuurit, hidas ruudunpäivitysnopeus, vää vää vää!" Kuitenkin näkökulmani muuttui, kun olin päässyt hetken aikaa käppäilemään Columbian taivaallisen kauniilla kaduilla. Silmäni tottuivat pieneen roroisuuteen todella nopeasti, ja aloin kliseisesti ilmaistuna "nähdä metsän puilta". Parhaimmillaan peli näyttää liikkuvalta taideteokselta. Tässä ollaan aika kaukana tavanomaisesta "juokse aavikolla, juokse New Yorkissa" -meiningistä. Kun nykyajan pelikonsolit tarjoavat mahdollisuuksia vaikka millaisiin ympäristöihin, miksi niin useassa pelissä ravataan vieläkin varastorakennuksissa? Enemmän tällaista mielikuvituksen lentoa, kiitos!

Sunnuntaina ahmin yli puolet pelistä. Maanantai-iltana tykisin sen läpi. Toisin sanoen läpäisin kampanjan kahdelta istumalta, mutta yhteensä aikaa kului noin kymmenen tunnin verran. Tämä kertoo omaa kieltään pelin vetovoimasta! Taustatarinassa riitti potkua, ja maailman pikku yksityiskohtiin oli kiinnitetty huomiota niin paljon, että voin vain nostaa hattua. Lineaarinen kenttärakenne ei haitannut, koska ränni on niin leveä, että kertaakaan ei tuntunut kuin minua olisi revitty väkisin kohti seuraavaa tulitaistelua. Mukana oli juuri sopivasta omaan tahtiin käppäilyä ja vihamielistä välienselvittelyä.

Juoni oli räiskintäpelien mittapuulla todella hyvä, vaikka joitain laiskuuksia huomasinkin. En nyt spoilaa mitään yksityiskohtia, mutta päähenkilö Booker menetti pelin aikana tajuntansa varmaan viisi kertaa. Onhan se kätevää, että aina voi pyörtyä, kun pitää vaihtaa ympäristöä juonen vuoksi. Lopun lähestyessä meininki yltyi niin hämäräksi, että olin väkisinkin innoissani ja hämmästynyt. Sitten varsinainen loppu iski todella äkillisesti, ja suuri twisti sai minut raapimaan päätäni ja hakemaan selityksiä netin syövereistä. Ainakin loppuratkaisu sekä kiinnosti että yllätti, eikä ollut saman luokan ripulinen pieru kuin Mass Effect 3:n päätös. Olisin silti kaivannut jotain astetta maanläheisempää.


Nyt tekisi mieleni ostaa kaksi edellistäkin Bioshockia. Tämähän on suorastaan legendaarisen hyvää kamaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti