lauantai 28. syyskuuta 2013

Ei minun kylässäni!


Animal Crossing: New Leaf... Tuo viehättävä pikku elämäsimulaattori, jonka äärellä stressi ja murheet unohtuvat. Tuo persoonallisten eläinten täyttämä kaunis pikku virtuaalimaailma. Tuo väkivallaton ja suloinen peli, jonka parissa viihtyy koko perhe. 

Paitsi ei minun kylässäni.


Yksi Animal Crossingin hauskimmista puolista on se, että kylän asukeille saa opettaa uusia tervehdyksiä ja tunnuslauseita. Myönnän saavani ylenpalttisesti keskenkasvuista nautintoa, kun muokkaan lainkuuliaisista kansalaisista kiroavia merimiehiä! Toki pelissä on filtteri, joka estää kaikkein yleisimpien törkeyksien käytön. Siksi pitääkin ryhtyä luovaksi. Onneksi kylässäni (New Oulussa) ei juuri käy vierailijoita, siinä saattaisi olla selittelemistä!

Olen tosiaan palannut Animal Crossingin pariin muutaman viikon tauon jälkeen. Aluksi pelkäsin palata, sillä uskoin kaiken menneen pilalle poissaoloni aikana. Mitä jos New Oulu olisi muuttunut Kemijärven kaltaiseksi autioksi periferiaksi? Olisiko siellä enää vanhoja tuttuja, vai kohtaisinko ainoastaan rikkaruohoja sekä sirkkojen sirinää? Onneksi kyläläiset ottivat paluuni vastaan riemulla! Olen viime päivien aikana nauttinut syksyn mukanaan tuomista muutoksista. Uusia kaloja, kummallisia ötötköitä ja tuoreita asukkaita näkyy melkein päivittäin.

Olen ottanut tavoitteekseni pelata Animal Crossingia läpi vuoden, eli tehtäväni on päätöksessä vasta ensi vuoden heinäkuun paikkeilla! Näillä näkymin tämä ei vaikuta lainkaan epämukavalta projektilta. Animal Crossingin vetovoima on melkoinen. Toisinaan siihen kyllästyy, mutta jo viikon jälkeen omatunto kolkuttelee siihen malliin, että kylän pariin on pakko palata!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Tulipahan kokeiltua: Pelixir Oulu!



Sunnuntai oli melkoinen päivä. Olen elämäni aikana kokenut monenlaisia koetuksia ja ajautunut mitä kummallisimmille korpimaille. Sunnuntai-iltana löysin kuitenkin itseni paikasta johon en olisi koskaan uskonut päätyväni. En nyt puhu mistään ilotalosta tai putkasta, vaan jostain paljon jännittävämmästä. Nimittäin keilahallista!

Kämppääni vastapäätä sijaitsee keilahalli, jossa en tietenkään ole koskaan aiemmin käynyt. Miksi olisinkaan, minähän inhoan käytännössä kaikkia urheilulajeja, joilla on jotain tekemistä pallon kanssa. Nyt sain kuitenkin hyvän tekosyyn, koska muutama vanhoista inttikavereistani oli päättänyt kokoontua keilahallilla. Miten olisin voinut kieltäytyä, kun miitti pidettiin alle sadan metrin päässä poikamiesboksistani?
  
Hämmennykseni oli melkoinen, kun säntäsin kaatosateesta sisätiloihin. Paikka oli juuri kuten amerikkalaisissa teeveesarjoissa. Olin kuvitellut mielessäni jonkin ghettomaisen hallin, josta löytyisi ehkä muutama rata ja kaksi keski-ikäistä junttia keilaamassa. Mutta paikka osoittautui kunnon trendimestaksi. Siisti sisustus, taustalla vaimeaa mutta hyvää musiikkia… Ja mikä yllättävintä, hulluna jengiä! Armeija-ajan vankitoverini olivat jo täydessä keilaamisen meiningissä astellessani sisään hämmentynyt turisti-ilme kasvoillani. Pari minuuttia myöhemmin olin maksanut osani ratamaksusta, vaihtanut jalkaani vuokrakengät ja seisoin täysin eksyneen näköisenä keilaradan edessä. Ja se oli meikäläisen vuoro.

Nappasin pallon hyppysiini, mulkaisin kauhuissani ensin sohvalla löhöileviä inttikavereita ja sen jälkeen edessäni siintävää keilarataa. Ei jumalauta, pakkohan se oli heittää, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan tekniikasta. Tunsin itseni todella ulkopuoliseksi nyypäksi steppaillessani kohti tuomiotani. Yritin tietysti samalla muistella, miltä heitto näytti Wii Sportsissa… Viime hetkellä suoritin tyylipuhtaan kyyristymisen, nakkasin pallon alakautta eteeni ja säikähdin ihan vitun kovaa kolausta, jonka yhdeksän kilon kuula päästi osuessaan puuta vasten. Hetken luulin jo rikkoneeni jotain ja valmistauduin pakenemaan paikalta. Suureksi yllätyksekseni pallo vierikin nätisti aivan keskelle ja kaatoi kahdeksan keilaa kerralla! Tietysti olin kikseissä suorituksestani, saatoin jopa vetää pari komeaa tuuletusta!  Niinpä valmistauduin toiseen heittooni itsevarmuutta uhkuen ja tarkasti tähdäten.

Ohi meni. Pallo vieri sivuränniin metrikaupalla ennen kohdetta. Perkele.


Seuraava tunti sujui tosi hyvissä merkeissä. Keilailu on siinä mielessä mainio laji, että siinä on runsaasti aikaa yleiseen höpisemiseen kavereiden kanssa. Enimmäkseen juttelimme opiskeluista ja pohdimme, missä kävisimme syömässä rankkojen (ja äärettömän epätasaisten) matsien jälkeen. Voin ylpeänä todeta, etten ollut porukkamme kehnoin nakkelija… Vaikka Zhaon kanssa olimmekin melko tasavahvoja peränpitäjiä. Viimeisellä rundilla scoretin pisteiksi komeat 69 ja totesin sen olleen tarkoitukseni alusta lähtien. Munkkipoika Lidström mehusteli ainakin tuplasti korkeammalla pistepotillaan. Ihme himourheilija!

 Lopulta huristelimme äijien kanssa keskustaan syömään johonkin intialaiseen ravintolaan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Ei kaltaisellani kroonisesta rahapulasta kärsivällä opiskelijalla oikeasti olisi sellaiseen varaa, mutta ainakin sapuska oli mahtavaa!  Ja meininki ylipäätään. Pitäisi olla enemmän yhteyksissä armeija-ajan kavereihin, sen verran mainioita tyyppejä siihen sakkiin mahtui!

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Retroluolasto: Donald Duck Quack Attack!



Ohhoh, kaksi Retroluolaston jaksoa samalla viikolla? Olen itsekin aika yllättynyt siitä, kuinka nopeasti sain tämän levottoman episodin koottua kasaan. Ehkä olin vain tottunut kaiken tekemiseen moneen kertaan ja mahdollisimman vaikeasti, kun jouduin taistelemaan niin verisesti Dino Crisiksen kanssa. 

Tämä oli muuten ensimmäinen videojuttu, jonka tein jonkun ulkopuolisen pyynnöstä. Yleensä vain väsään jaksoja sen mukaan, mitä satun milloinkin itse ostamaan pelaamaan. Nyt piti kuitenkin tehdä poikkeus. Vanhojen videopelien suuri ystävä RetroLordi lähetti tämän Aku Ankka-hyppelyn meikäläiselle juuri siksi, että tekisin siitä videoarvostelun. Ja onneksi lähetti, koska sain tästä keskinkertaisesta lastenpelistä revittyä melkoisesti hupia! 


 Disneyn lisenssipelit ovat siinä mielessä mielenkiintoisia tuttavuuksia, että vielä 8-bittisellä Nintendolla ja 16-bittisellä kaudella niiden taso oli kohtuullisen korkealla. Muistelen vieläkin lämmöllä sivuttain eteneviä Leijonakuningas- ja Aladdin-pelejä... Sitten tuli Playstation -aikakausi, ja alkoi sarjatuotantoripulin esiinmarssi. Sielussani on vieläkin arpia monista halvalla tuotetuista ja laiskoista 3D-tasohyppelyistä. Oli ilo huomata, ettei Quack Attack ollut läheskään huonoimmasta päästä.

torstai 19. syyskuuta 2013

Kumpula: Yön ritari

Syksy tuli, naama suli, rapakosta esiin tuli KUMPULAA, KUMPULAA, KUMPULAAAAA!

On syksyssä sentään jotain hyvääkin. Ainakin tänä vuonna tuntuu siltä, että syyskuussa on ollut enemmän aurinkoa kuin kesällä! (Ei sikäli että se paljon tänne peliluolaani lämmittäisi, heh heh heh!) Vain maahan varisevat lehdet ja aiemmin pimenevät yöt kertovat siitä, että kohta ne räntäsateet saapuvat. Sitä odotellessa olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan mahdollisimman paljon irti syksyn paremmasta puolesta.

Muistaakseni hehkutin noin vuosi takaperin sitä, kuinka upeaa on käydä kävelyllä myöhään illalla tai yöllä. Olen edelleen mielipiteideni takana: Pimeään aikaan tunnelma on aivan kuin eri planeetalta! Jopa Alppilan tylsät kerrostalot ja harmaat parkkipaikat tuntuvat kiehtovilta, kun ne näkee katuvalojen loisteessa. Ja empiiristen tutkimusteni perusteella Oulussa on aivan turvallista kulkea hämärällä. Kertaakaan en ole kohdannut ketään itseäni omituisempaa vastaantulijaa, ilmeisesti ryöstelijät pysyttelevät isommissa mestoissa. Epämääräisten spurgujen sijaan olen saanut iltakävelyideni aikana törmätä johonkin paljon mukavampaan, esimerkiksi siileihin. Näitä eläviä fossiileja möyrii Oulun seudulla ihan tajuttoman paljon, olen törmännyt varmaan viiteen tai kuuteen yksilöön. Eilen sain ohi kulkevalta mummelilta lievästi sanottuna huolestuneen katseen, kun tämä katsoi minun kyykkivän nurmikolla ojan vieressä. :D No mutta kun siilit ovat niin eksoottisia pikku luonnonoikkuja!


Sain eilen myös tilaisuuden olla kerrankin niin sanottu Good Guy Greg. Kaikki tuttuni voivat varmaan vahvistaa, että olen käytökseltäni vähän tunnevammainen assburgeri, joka harvoin tekee muiden hyväksi mitään... Ainakaan ilmaiseksi. Noh, eilen kuitenkin pääsin kohottamaan karmaani edes hieman. Olin jo aivan kotiovella tunnin kävelylenkin jälkeen, kun vastaani käppäili eräs humaltuneen oloinen (kuitenkin tavallisen näköinen) janari, varmaan meikäläisen ikäinen.

"HHHEEEI KHAAVERII.. Ookshää nähny mun avaimii misshään thäässsää matkallaa?"

"En..."

"No vvoooi hharmmi ku mmäää pudotin ne johonki tonne noi :0"

"... Meikä voi lähtee kaveriksi ettiin niitä"

Tyyppi näytti vähän siltä se olisi niitä avaimia itsekseen löytänyt joten lyöttäydyin mukaan. Tulin samalla kuulleeksi vuolasta avautumista Oulun baareista, naisista ja muusta vastaavasta. Heitettiin hyvää settiä, etittiin avaimet ja käppäiltiin Alppilaan. Sain vielä osakseni paljon kiitosta, mikä lämmitti mieltä. Pitäisiköhän useamminkin tehdä spontaanisti jotain kivaa muille? Toisaalta jos olisin oikeasti hyvä ja vaatimaton ihminen, en tietenkään mainostaisi sitä täällä ja kerjäisi huomiota. Hah hah! :D

Ai niin... Arvatkaapa minkä pelin sain arvosteltavakseni... Vinkki: Se on uudistettu versio maailman parhaimmasta videopelistä ja se julkaistaan vasta viikon päästä! 8DDDDDD




maanantai 16. syyskuuta 2013

Retroluolasto: Dino Crisis

Perjantai 13. päivän raivokohtaukseni jälkeen voin enemmän tai vähemmän ylpeänä esitellä uusimman videoni: Viikolla myöhästyneen retroluolaston jakson, jonka pääaiheena on Dino Crisis -kauhuseikkailu. Kyllähän sen kaikki tietävät, että en voi viettää montaa kuukautta fiilistelemättä dinosauruksia!



Tätä PS1:n klassikkoa on tullut pelailtua viime aikoina tasaisen varmasti, joskin hitaasti. Kuuntelin vähän aikaa sitten uudelleen Pelaajaboardcastin jakson, jossa keskusteltiin selviytymiskauhupeleistä. Niinpä rohkaisin mieleni ja metsästin Dino Crisiksen käsiini huutonetistä. Toisinaan illan hämärryttyä sammutan valot, nakkaan kuulokkeet korville, piiloudun puoliksi peiton alle ja heitän pelilevyn PS1:n syövereihin. Myönnän suoraan, että seitsemän pelitunnin jälkeen en ole päässyt seikkailua vielä läpi, mutta hyvältä se on tuntunut. Kehtaan hädin tuskin myöntää, miten jännittävää on pelata näinkin vanhaa peliä. Vaikka grafiikka on palikkaista sössöä, riittävät loistava äänimaailma ja kankea liikkuminen nostamaan pelon selkäpiihin. Loistavaa, kerrassaan loistavaa.

Onneksi sain sentään tuon jakson suollettua pihalle, kyllähän siinä ikä ja terveys meni. Ajattelin ryhtyä seuraavan videon tekoon jo lähipäivinä, koska loppuvuodelle olisi niin paljon retropelejä käsiteltäväksi!

Mutta tosiaan, olisihan tässä uutuuspelejäkin mitä tahkota. Etenkin maan mainio Rayman Legends -tasoloikka, jonka sain onnekseni täysin ilmaiseksi Wii U:lle. Ajattelin aluksi tehdä siitä videoarvostelun, mutta enpä taida jaksaa. Haluan mieluummin keskittyä sen pelaamiseen kaikessa rauhassa ja ehkä avautua enemmän täällä blogin puolella lähiaikoina. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että se on Wii U:n parhaiden pelien joukossa.

perjantai 13. syyskuuta 2013

VITTU PERKELE (Vihaan sinua, Pinnacle Studio 15)

Voi vittujen kevät että osaa vituttaa. Saatana. Olen eilisestä asti editoinut uutta Retroluolasto-jaksoa muna pystyssä ja vaahto lentäen. Aherrukseni ansiosta olin saanut editoitua jo noin kuuden minuutin edestä sitä vitun paskaa. Sitten editointiohjelma kaatuu, kuten se vitun usein tekee saatana. Siis vaikka onkin OIKEALLA RAHALLA ostettu ohjelma. No tallennustiedosto on ilmeisesti korruptoitunut tuon saatanan vitun kaatumisen ohella, perkele. Nyt koko vitun lutkaa ei voi avata ilman että ohjelma lakkaa vastaamasta kuin paskalla istuva mykkä homo. Niinpä joudun aloittamaan kaiken jälleen alusta. Mieluummin söisin abortoidun sikiön kuin aloittaisin uuden projektin tällä verisestä ripulista revityllä kuppaisten huorien koodaamalla itsestään kaatuvalla rampautuneiden kiinalaisten editointiohjelmalla.

Toisin sanoen saatan laittaa uutta videota kehiin joskus viikonloppuna. Ehkä. Vittujen kevät.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Humanistikumpulan seikkailut Oulun ihmemaassa: Season 2

Päätä särkee, suussa maistuu kaatopaikalta, kädet tärisevät, eilisestä muistuu mieleen vain jäätävän kehno musiikki ja täyteen ahdettu teekkaritalo... Vuokrakin pitäisi maksaa tänään, perkele.

Lukuvuosi taitaa siis olla virallisesti käynnistynyt!

Maanantaina uudet fuksit saapuivat yliopistolle, silmissään intoa ja ihmetystä. En malta odottaa sitä näkyä, kun nuo opiskelusta kiinnostuneet ahkerat nuorukaiset kääntyvät lukuvuoden kuluessa kaljaa kittaaviksi laiskoiksi ihmisperseiksi. Ja matkahan alkaa tietysti lukuvuoden alun ryyppybileistä, joita on viikon jokaiselle päivälle.



Maanantaina tosiaan kävimme ravintola Caiossa toivottamassa fuksit tervetulleiksi (juomalla kaljaa tai siihen verrattavia sokerittomia, mansikalta tuoksuvia ja täysin epämiehekkäitä alkoholijuomia, *krhm*) En minä kyllä uusiin tulokkaisiin uskaltanut tutustua, ensivaikutelmien luominen on liian stressaavaa puuhaa. Niinpä tyydyin päihtymään vanhojen tuttujen kanssa. Neljän kuukauden kesäloman jälkeen oli mukavaa törmätä tuttuihin kasvoihin ja vaihtaa vähän kuulumisia. Toisin sanoen yli viisi tuntia höpinää elokuviin ja sivuaineopintoihin liittyen. Ei siis kaikkea tuolta väliltä, vaan JUURI noista kahdesta aiheesta. :D Huh huh!

Tiistainakin olisi ollut saunailtaa, johon en kuitenkaan osallistunut. Eilen kuitenkin oli humanistifuksi-ilta teekkaritalolla. Fuksina jätin sen kylmästi välistä, mutta tänä vuonna ymmärsin tulla paikalle. Kavereiden neuvojen perusteella tiesin myös vetää valmiiksi vahvat suojakännit ennen teinihelvettiin hyppäämistä. Siksi tunkeilin Aleksin kämpille kuuntelemaan musaa ja kittaamaan nesteitä alas kurkusta jo alkuillasta. Kello yhdeksän jälkeen painelimme nauttimaan satojen opiskelijoiden aiheuttamasta väentungoksesta ja juhlahuumasta. Paikalle saapuessamme joku verbalainen opiskelija tuli heti selittämään, kuinka uskomattoman hipstereiltä näytimme. :D Kieltämättä irokeesi + paksusankaiset silmälasit + trollface-huppari ja tiiman violetit haalarit antoivat meikästä aivan oikean ensivaikutelman.

No mutta tosiaan. Torstain saapuessa jääkaappi ammottaa tyhjyyttään ja krapula kolkuttelee pääkopassa. Seuraavat luennotkin ovat vasta ensi viikon tiistaina... Mitähän tässä keksisi? No minäpä päätin varata junaliput Kemijärvelle! Juna lähtee Oulusta kello 5:20 aamulla, joten yöunet taitavat jäädä aika vähille.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Viemärin hajuinen videoarvostelu ja muuta jorinaa

Vau, syksy on virallisesti saapunut!

Vasta viikko sitten pukkasin pihalle Retroluolasto-jakson NES:n Turtlesista. Nyt on aika tarttua tähän Activisionin tuottamaan uunituoreeseen Turtles-elämykseen! Tietenkin kokemus on samaa luokkaa kuin jos upottaisi näppinsä kädenlämpöiseen paskaan, mutta eipä mennä vielä asioiden edelle.



Myönnän, että minulla oli etukäteen vähän kovemmat ennakko-odotukset Out of the Shadowsia kohtaan. Kesällä näkemäni trailerit esittelivät herkullista toimintaa ja aitoa ninjakilpikonnameininkiä. Lopputulos olikin sitten aika lailla trailereita laimeampi. Hyvä taistelu kantaa peliä pitkälle, mutta ei läheskään loppuun asti. Miten näin naurettavan lyhyt kokemus voi tuntua venytetyltä ja tylsältä? Onneksi sentään (saatanan rumat) uudet kilpikonnat ovat palanneet takaisin 80-luvulta tuttuihin tapoihinsa. Ne syövät jälleen pizzaa ja heittävät todella kökköjä vitsejä, kuten asiaan kuuluu. Lapsi sisälläni hihkui innosta, mutta kyynisenä pelinörttinä havaitsin pelin kaikki kompastuskivet.

Kirjoitin pelistä myös ihan kunnollisen arvostelun IGN Suomen sivuille, josta sen voi lukea varmaan maanantaihin mennessä. Arvosana 6,5 kuvaa kokemusta mielestäni aika hyvin. Kauttaaltaan keskinkertainen, mutta ei niin huono, että sille voisi avoimesti nauraa. Nyt jäin vain vähän pettyneeksi.

Onneksi loppuvuodesta riittää paljon hyviäkin pelejä. Yksi näistä saapui minulle perjantaina postissa, mutta en editointikiireideni vuoksi ole ehtinyt vielä aloittaa sitä. Kyseessähän on Wii U:n Rayman Legends, jota olen odottanut kuola suupielessä! Nauhoittelimme sen kunniaksi Rayman-pelisarjaa käsittelevän Pelaajaboardcast-jakson, jonka minä juonsin. Jos jaksat kuunnella yli 2½ tuntia läppää videopeleistä ja niiden vierestä, kannattaa tutustua Pelaajaboardcastiin. Se on kuitenkin tehty pelaajilta pelaajille, joten mukana on poikkeuksellisen suoraa ja innostunutta keskustelua peleistä ja aiheeseen liittyvistä ilmiöistä.