tiistai 29. lokakuuta 2013

Retroluolasto: Metal Slug!

Sain kuin sainkin väännettyä toisen Retroluolasto-episodin lokakuun aikana! Tämä peli ei todellakaan ole kasvissyöjille tai sivareille tarkoitettu: Metal Slugin armottomassa maailmassa kiistat ratkaistaan nimittäin raudalla ja verellä. Niinpä kiskaisin rambohuivin otsalle, konepistoolin kainalooni  ja lähdin sotimaan tämän klassisen kolikkopelin parissa. Mutta tuliko saalistajasta saalis ja kestääkö nykyajan vellihousun pää tätä haastavaa kokemusta? Katso ja ylläty!



Tämän jakson tekeminen oli mukavan nopeaa. "Jouduin" tahkoamaan pelin useaan otteeseen, mutta se oli sen arvoista. Erityisen kivalta Metal Slugin mättäminen tuntui kaksinpelinä (Kiitokset Harrille). Ehdimme yhden iltapäivän aikana kahlata läpi erään toisenkin pelin, josta teen jakson piakkoin. Tekee höpöä, kun saa kerrankin pelattua pelejä saman sohvan äärellä. Aivan kuten ennen vanhaan, jolloin koulupäivän jälkeen paettiin kaverin kämpille mättämään jotain hyvää tai vähemmän hyvää peliä! Nykyään tuollainen on luksusta, joka pitää suunnitella reilusti etukäteen.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Halloween lähestyy, olen valmis!

On tavallaan sääli, ettei halloween ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi täällä Suomessa. Rapakon takana tämä kalmainen markkinajuhla jyllää melkoisen tehokkaasti, ja on melkinpä kuin toinen joulu. Talot koristellaan kauhuteeman mukaisesti, kurpitsalyhdyt hehkuvat ja skidit pyörivät ympäriinsä siisteissä kauhukostyymeissä kerjäten karkkia. Täällä Pohjan perukoilla halloweenin lähestyminen näkyy lähinnä siinä, että parista krääsäkaupasta saa halutessaan ostaa luurankonaamareita. Aika laimeaa!

Mitä siis kaltaiseni popkulttuurista kiinnostunut eurooppalaisjätkä voi tehdä juhlistaakseen halloweenia? Ei paljon muuta kuin virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Parhaiten tämä onnistuu joko pelaamalla kauhupelejä tai katselemalla kauhuleffoja. Veri ja suolenpätkät eivät minua hetkauta, suorastaan nautin hyvin tehdyistä teurastustehosteista. Sittä huolimatta myönnän olevani ihan kamala vellihousu, kun puhutaan oikeasti pelottavista elokuvista ja -peleistä.Kenties eläydyn vähän liikaa, sillä vääntelehdin penkilläni ja säikyn suorastaan nolostuttavan helposti. Etenkin pelien parissa olen aivan riekaleina, koska epäonnistuminen tarkoittaa sitä, että pelihahmo oikeasti voi kuolla milloin tahansa. Siksi nautin mieluiten verisistä kauhuleffoista ja jätän aidosti pelottavat teokset muiden huoleksi.

Eilen vietin taas iltaa Harrin ja Pekan kanssa, ja päätettiin siinä samalla katsoa halloweenin kunniaksi Texasin moottorisahamurhaajan. Emme suinkaan sitä alkuperäistä klassikkoa, vaan vuoden 2003 uusintaversion. Se oli mielestäni reilusti mainettaan parempi leffa, nautin katseluelämyksestä melkoisesti. Ahdistava tunnelma, hyvät tuotantoarvot ja irtoraajoja vilisevät moottorisahatapot tekivät höpöä. Ja ehkä koko leffan parhaasta roolisuorituksesta vastasi R. Lee Ermey, tuo Full Metal Jacketista tuttu äijä, joka jälleen kerran veti roolinsa hullunkiilto silmissään. Moottorisahamurhaajan jälkimainingeissa mulkaisimme vielä vuoden 2007 uusintaversion Halloweenista. Mikäpä sen sopivampaa? Ylipitkä ja laimea raina sisälsi niin isoja juoniaukkoja, että sellaisista mahtuisi ratsastamaan läpi intiannorsulla. Ei ihan jäätävää kakkaa, mutta moottorisahamurhaajaan verrattuna
kokonaisuus jäi vaatimattomaksi.

Nyt on vielä pari päivää ennen virallista halloweenia, joten tarkoituksena olisi katsella seuraavien iltojen aikana lisää kauhuleffoja. Dawn of the Dead nyt ainakin, kenties jopa Kauna. Epäilen tosin, että jälkimmäinen saa minut huutamaan ja itkemään kuin pikkutyttö. :D Jos joku blogini stalkkaaja tietää lisää halloweeniin sopivia leffoja, ottaisin ehdotuksia mielihyvin vastaan kommenteissa.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Lahjan ostamisen sietämätön vaikeus

Kummipoikani täytti ihan äskettäin neljä vuotta, joten pyhänä velvollisuutenani oli hankkia vaahtosammuttimelle kiva pikku lahja. Lelukauppaan marssiessani tajusin, ettei meikäläisellä ole juuri lainkaan kokemusta lahjojen valinnasta. Kaverille tarjotaan baarissa kaljat ja menkkaränkkäisiä muijia (kai) hemmotellaan suklaalla ja kiiltävällä krääsällä, mutta mitä nelivuotias voi haluta lahjaksi?

Videopelejä? Ehkä poika on vielä vähän liian nuori. Öööh... Joku lelu toimisi varmaan paremmin? Mistä nykyajan lapset pitävät? Dinosaurukset alkavat olla aika ysäriä, mutta autot ovat aina takuuvarmoja valintoja. Itse en penskana autoilla leikkimisestä välittänyt, mutta kummipoika on toista maata. Lelukaupasta löytyi kokonainen hylly täynnä Pixarin rahastusleffasta tuttuja autoja. Tiesin kuitenkin, että näitä löytyi ennestään melkoisesti, joten jatkoin metsästystä. Siskon kanssa oli ollut aiemmin puhetta siitä, että poju leikkii ahkerasti uudella Lentsikat - teemaisella lelullaan. Yritin siis etsiä vastaavia leluja, mutta vartin pyörimisen jälkeen totesin yritykseni turhaksi. Joku työntekijä tiesi kertoa, että lelut saapuvat vasta parin viikon sisällä. Niinpä päätin etsiä jotain ihan muuta. Samalla totesin, että olen syntynyt ihan liian aikaisin.

Nykyajan lelut ovat melko laadukkaasti tuotettuja merkkituotteita verrattuna siihen satojen markkojen hintaiseen roskaan, millä itse sain keskenkasvuisena leikkiä. Olisin lapsena myynyt vaikka oikean käteni, jos olisin tuolloin saanut yhtä yksityiskohtaisesti muotoiltuja ja maalattuja lelufiguureja! Parikymmentä senttiä korkea Tyrannosaurus Rex maksaa tänä päivänä vaivaiset 20 euroa. Mitä ihmettä! Lisäksi nykyään joka toisesta isosta leffasta löytyy LEGO-settejä ynnä muuta mukavaa. Kaikkein päräyttävin ilmestys oli kuitenkin yli puolitoista metriä pitkä kaksiteräinen valosapeli, josta vieläpä löytyi aidoit valot ja äänitehosteet! Kaltaiseni groteski mieslapsi melkein purskahti itkuun nähdessään tuon Darth Maulin ikonisen aseen lojuvan hyllyssä 78 euron hintaan.

Lopulta sain kierrokseni loppuun ja hankin lahjaksi vihreällä taittuvalla visiirillä varustetun poliisikypärän sekä pienen vihreän lasermiekan (luonnollisesti valot ja äänet löytyivät). Siis pitkälti sellaista kamaa, mitä pesunkestävältä nörtiltä voisi odottaa saavansa lahjaksi. Ja mikä hienointa, poika oli niistä todella innoissaan! Ihan mieltä lämmitti nähdä, kuinka avaruuskyttä juoksi valomiekka heiluen ympäri kämppää. Tietenkin kyseinen kepakko oli jo puoliksi hajalla seuraavaan aamuun mennessä... Noh, ainakin kypärän luulisi kestävän leikeissä vähän paremmin, hah hah!

Ensi vuonna pitää sitten keksiä jotain uutta ja uskomatonta. :)

tiistai 15. lokakuuta 2013

Retroluolasto: Super Metroid

Uusi Retroluolaston jakso on viimein täällä! Tässä episodissa hyppäsin seksikkään palkkionmetsästäjä Samus Aranin peltipöksyihin! En kuitenkaan kirjaimellisesti. Jaksossa on luvassa sekä villiä naisenergiaa että katkeran sovinistisia heittoja, joten katsokaa pois!



Metroid Primen ystävänä oli hauskaa huomata, että iso osa kyseisen pelin hienouksista löytyi jo Super Metroidista. Musiikit, ympäristö ja monet viholliset huokuivat samaa tunnelmaa. Pakko tosin myöntää, että Super Metroidissa osa salaisuuksista oli piilotettu ihan törkeän kiperiin paikkoihin. Ilman netin ystävällistä apua en olisi löytänyt monia energiatankkeja tai ohjuspaketteja. Kokonaisuutena Super Metroid oli kuitenkin paljon pelikelpoisempi kuin vaikkapa NES:n aivan ensimmäinen Metroid, jota olen pikaisesti testaillut. Hyi mitä kakkaa.

Olen muuten sanoinkuvaamattoman pettynyt siihen, että Nintendo 64:n pelit eivät ole vieläkään saapuneet Wii U:n Virtual Consoleen! Pelaisin nimittäin todella mielelläni vaikkapa Super Mario 64:ää Game Padin näytöltä... Eniten tässä koko hommassa ärsyttää se, että vielä viime sukupolvessa Nintendolla oli Virtual Consolessa satoja pelejä, joista vain säälittävän pieni osa on julkaistu Wii U:lla. Ei voi olla noin vaikeaa!

Noh, onneksi niitä Super Nintendon tärkeimpiä pelejä löytyy sentään valikoimasta. Nyt kun Wii U on ollut Wind Waker HD:n jälkeen vähän toimettomana, päätin ladata Virtual Consolesta kaksi klassikkoa, jotka ovat itseltäni jääneet aiemmin kokematta: Super Metroidin sekä kaikkien kehuman kulttirope EarthBoundin. EarthBoundin pelailun säästän vuoden loppuun, sillä tuollainen lämminhenkinen rooliseikkailu sopii täydellisesti jouluiseen tunnelmaan.

Ps. Huomenna lähden siskon luokse Loimaalle pitkästä aikaa. OU JEE! Mikä parasta, olen nyt virallisesti syyslomalla melkein kaksi viikkoa, hah hah!


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Leffassa katsottua: RUSH

En seuraa juurikaan urheilua. Etenkään yksilölajeja. Etenkään moottoriurheilua. Niinpä Formula 1 on kenties jäätävintä mörönpaskaa, mitä telkkarista tulee (Jos unohdetaan kaiken maailman syöpää aiheuttava Tosi-tv). Onneksi joskus muinoin Formuloissa meininki oli pari astetta äijämäisempää. Vielä 70-luvulla se oli kuolemaa uhmaavaa vauhtisirkusta, jossa kuskeja kuoli vuosittain. Totta puhuen tuollainen meno oli aika hirveää, mutta ainakaan kisaaminen ei ollut sellaista puuduttavaa varikkokäyntien venailua kuin nykyään.

Miksi höpisen formulasta? No koska kävin katsomassa tänään Ron Howardin ohjaaman elokuvan nimeltä Rush. Tositapahtumiin perustuva leffa sijoittuu vuoteen 1976, jolloin käytiin Formula ykkösten historian legendaarisin kausi. Tarinan keskiössä on kaksi aikansa taitavinta kuskia, kylmän laskelmoiva maailmanmestari Niki Lauda ja brittiläinen playboy James Hunt. Elokuvan kertoo näiden miesten uhkarohkeasta keskinäisestä kilpailusta niin radalla kuin sen ulkopuolellakin. Mukana on siis urheiluleffoille tavallista pään aukomista, likaista peliä, epäonnistuneita ihmissuhdesotkuja sekä traaginen onnettomuus, joka muuttaa kauden kulun kertaheitolla... Vaikka näitä elementtejä on nähty urheiluleffoissa lukemattomia kertoja, pitää Rush otteessaan koko kaksituntisen kestonsa ajan! Tarina on niin huikea, että minun piti leffan jälkeen mennä lukemaan tapauksesta lisää.



Lauda ja Hunt ovat toistensa täydelliset vastakohdat. Lauda on rottamainen, älykkään laskelmoiva kusipää, Hunt puolestaan naisia naurattava uhkarohkea ja suurella tunteella vetävä... Öööh kusipää... Ehkä heillä siis oli sittenkin jotain yhteistä! Äijien välienselvittelyä seuraa mielellään, kiitos luontevan dialogin ja hyvien roolisuoritusten. Miehet ovat myös aivan samalla tavallla päähenkilöitä, mikä on aika hämmentävä mutta hyvin toimiva ratkaisu. Periaatteessa elokuva alkaa ja päättyy Laudan (höhö lauta) monologeilla, mutta yhtä paljon aikaa uhrataan Huntin (höhö huntti) edesottamusten seuraamiseen. Huomasin olevani vuorotellen kummankin herran puolella sen sijaan, että olisin asettunut toisen puolelle ja inhonnut toista. Tätä varmasti myös tavoiteltiin, sillä eiväthän Lauda ja Hunt olleet oikeasti mitään mustavalkoisia tyyppejä. Kumpikin olivat vahvoja persoonia, joita ajoi eteenpäin loputon kunnianhimo ja valmius tehdä mitä tahansa mestaruuden eteen.

Ajankuva on saavutettu erinomaisesti. Elokuvasta näkee, että se sijoittuu 1970-luvulle, mutta asia ei ole niin ylikorostettu kuin historiallisissa rainoissa valitettavan usein. Mukaan ei ole ängetty typeriä ylilyöntejä tai liikaa nostalgiahöpölöpöä, leffa vain sijoittuu tuohon aikaan ja siinä se. Lisäksi pitää antaa erityiskehut siitä, että varsinaiset ajokohtaukset on tehty huolella. Tapahtumia läheltä seuraava kamera ja moottorien miehekäs jylinä tekevät kisoista aidosti jännittäviä. On myös mahdotonta erottaa, milloin kyse on oikeista autoista ja milloin tietokonegrafiikasta, mikä on ehdotonta plussaa. Jos kamerat kykenisivät oikeasti kuvaamaan tapahtumia näin läheltä ja tyylikkäästi, saattaisin jopa seurata formuloita! Oikeastaan isoin miinus on se, että kisaamista saisi olla jopa enemmän kerrallaan. Yleensä kisasta näytetään vain minuutin pituinen ja toiminnantäyteinen pätkä jonka jälkeen kerrotaan miten kävi ja jatketaan seuraavaan kohtaukseen. Toisaalta tällä tavalla vältytään vauhtisokeudelta ja leffa pidetään koko ajan liikkeessä.



Kokonaisuutena Rush tuli minulle melkoisena yllätyksenä. Se on ehdottomasti urheiluelokuvien paremmasta päästä, sillä ainakin itse huomasin välittäväni hahmoista aivan oikeasti ja eläytyväni ajokohtausten aikana.Tätä jännitysnäytelmää seuraa siis mielellään, vaikka ei autoista niin välittäisikään. Samalla Rush tarjoaa historiasta kiinnostuneille makean kuvan 70-luvun autourheilusta, joten hopi hopi katsomaan!

Ps. Ei kannata välttämättä katsoa Rushin virallista traileria. Se on taas näitä ärsyttäviä tapauksia, jossa koko leffan juoni paljastetaan parissa minuutissa. Isompi jännitys säilyy kun menee leffaan kylmiltään.

tiistai 1. lokakuuta 2013

The Legend of Zelda: The Wind Waker HD -arvostelu



No huh huh. Meikältä meinasi ylisanat loppua kesken tätä arvostelua vääntäessäni! On loppupeleissä melko vaikeaa tiivistää yhdelle videolle, mikä tekee omasta suosikkipelistä niin tajuttoman hyvän. Voisin höpistä The Wind Wakerista vaikka kaksikymmentä tai kolmekymmentä minuuttia, enkä silti saisi kaikkea kerrottua. Videota paremmin onnistuin valuttamaan vuolaista tuntemuksiani oikeaan kirjalliseen arvioon, joka ilmestyy IGN Suomeen lähipäivinä. Käykäähän stalkkailemassa kun ehditte.

The Wind Waker HD:n arvostelu oli siinäkin mielessä vaikeaa, että suureen osaan pelaajista se ei iske yhtä kovaa kuin minuun. Voi olla, että GTA 5:n parista loikkaava Pentti peruspelaaja kokee sarjakuvamaisen seikkailun jotenkin vanhanaikaisena tai rajoittuneena. Ocarina of Timeä muisteleva ikäloppu fani voi pitää grafiikkaa luotaantyöntävänä. Wiillä pelaamiseen tottunut pentu saattaa pettyä taistelun helppouteen... Mutta en tietenkään voinut lähteä tekemään arviota sellaisesta näkökulmasta, että yrittäisin kertoa pelistä jonkun toisen silmin. Tämä on minun perusteltu mielipiteeni. Ja minun mielestäni The Wind Waker HD on eräs kaikkien aikojen parhaista videopeleistä. Kenties oma suosikkini.

Aloitin jo toisen läpipeluukierroksen, mutta samalla ajattelin aloittaa Super Metroidin jyystämisen. En ole kyseiseen klassikkoon ikinä koskenut, niin uskomatonta kuin se onkin. Peliä käsittelevä Retroluolasto ilmestyy sitten joskus.