tiistai 5. marraskuuta 2013

Tavallaan jokainen on surullinen


Marraskuu on jälleen täällä, ja samalla perinteinen alakuloisuus hiippailee mieleeni. Ei siis mikään maailmaa kaatava masennus tai syvästi lamaannuttava epätoivo, vaan kaamoksesta johtuva ahdistus, joka on vain tarvottava läpi. Loppusyksyn angsti on vaivannut meikäläistä oikeastaan joka ikisenä syksynä sen jälkeen kun kasvoin teiniksi. Kai siihen on osasyyllinen tämä jatkuva pimeys, epämiellyttävä kylmyys ja lumettoman maan ruskeus. Ainakaan Oulun harmaat kadut ja ainainen tuuli eivät paranna mielialaa. Tai rahan puute. Tai opiskelupaineet. Elämän pikku epämiellyttävyydet tuntuvat aina kasaantuvan harteilleni syksyn mittaan, kunnes joululomalla pääsen rentoutumaan ja unohtamaan turhat murheet.

Tänä syksynä minulla on kyllä ihan oikeaa syytä apeuteen. Ukkini nimittäin menehtyi muutama viikko sitten syöpään. Niinpä viime viikonloppu meni hautajaisten merkeissä. Niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa, nämä olivat ensimmäiset hautajaiset joihin olen osallistunut. No, tarkasti ottaen kävin armeija-aikana sankarihautajaisissa, mutta se poikkesi aika paljon oman läheisen kuolemasta. Koko juttu sai minut miettimään, kuinka erikoiseen aikaan olen syntynyt. Yli kahteen vuosikymmeneen kukaan lähiomaiseni ei ollut heittänyt henkeään… Ennen tätä syksyä. Melkoinen onni elää näin pumpulissa.


En ala tässä yleisessä blogissa mainostamaan läheisteni elämää liian yksityiskohtaisesti, mutta ukkini oli melkoinen äijä! Laivallaan seilannut musikaalinen partasuti kelpaisi roolimalliksi kenelle tahansa. Erityisen hyvin ukista jäi mieleen tämän terve suhtautuminen elämään. Jopa näennäisesti kyynisten heittojen takaa paljastui aina pilkettä silmäkulmassa, ja äijän juttuja kuunteli mielellään. Suomalaisen miehen tapaan hän osasi myös olla jääräpäinen kaveri, jolla riitti kaiken maailman projekteja. Vielä reilu kaksi vuotta sitten autoin häntä rakentamaan mummilaan uuden rannan. Ukki toimi koko mittavan rakennusprojektin työnjohtajana neuvoen ja tehden samalla paljon töitä itse. syöpää sairastava vanha mies rehki sellaisella tarmolla ja itsevarmuudella, että se veti kaltaiseni uusavuttoman nuoren sanattomaksi. Betonista valettu lopputulos on edelleen nähtävissä järven äärellä. 

Ukin kuolema ei ollut äkillinen tai odottamaton, vaan pitkän sairauden ikävä lopputulos. Siitä huolimatta poismeno tuntuu nopealta, koska ukki ei alistunut sairaudelle tai maannut vuositolkulla vuodepotilaana. Hän eli täyttä elämää aivan kesän loppuun saakka, jolloin syöpä viimein sai yliotteen. Kuolema siis tuntuu iskeneen vähän takavasemmalta, eikä minulla ollut etukäteen paljoa aikaa asian sulatteluun. Onneksi mies ei sentään joutunut viettämään vanhoja päiviään jossain vanhainkodissa toimettomana. En olisi koskaan voinut kuvitella häntä sellaiseen paikkaan.
 
Kaikki nämä ajatukset myllersivät mielessäni ennen hautajaisia. Myönnän hieman jännittäneeni, kuinka tilaisuus sujuisi. Ukin menetys oli nimittäin iso isku koko suvulle. Iskisikö joukkohysteria tai murtuisiko mummi suruunsa? Sitten hautajaispäivä koitti, ja kaikki sujui yllättävän kauniisti. Toki tunnelma oli surumielinen ja haikea, mutta mitään kärsimysnäytelmää siitä ei onneksi muodostunut. Itse en kyyneleitä vuodattanut, mutta en tietenkään ollut mikään välinpitämätön jääpala. Sukulaiset ja läheiset olivat mukana kunnioittamassa ukin muistoa, kirkkoon saapui mahtava määrä ihmisiä. Vanhalla miehellä siis riitti ystäviä! Mikä parasta, juuri tuona päivänä maahan oli satanut lunta, eikä kaikki ollut niin masentavan ruskeaa kuin alussa valittelin. 

Suruadresseja lähetettiin peräti 81 kappaletta!

Hautajaiset ovat nyt ohi ja elämä jatkuu. Vaikka ukin menetys saakin minut surumieliseksi, ei alakuloisuuteen kannata jäädä vellomaan. Joulu, uusi vuosi ja kevät koittavat kuten aina ennenkin. Ennen pitkää suru vaihtuu nostalgiseen kaipuuseen, kun ukin kuoleman sijaan päällimmäisenä mielessä on tämän monivaiheinen ja pitkähkö elämä.

Hyvästi ukki, sinua tullaan kaipaamaan!

2 kommenttia: