maanantai 9. joulukuuta 2013

Leffassa katsottua: Gravity

Veronpalautusten saapumisen jälkeen kykenen jälleen tyydyttämään hedonistisia tarpeitani leffateattereissa. Perjantaina yritin parhaani mukaan vältellä ensi viikon tentteihin lukemista, joten pyörähdin Finnkinossa katsomassa kovasti kehutun Gravityn. Perjantai-illan 3D-esitys maksoi peräti 14 euroa, mikä on aivan naurettava määrä yhdestä elokuvasta. Mutta Gravity oli toisaalta sellainen leffa, että se on pakko nähdä isolta kankaalta ja kunnon äänten kera. Mitäpä en maksaisi tuollaisesta audiovisuaalisesta herkusta!



Gravityn alku oli ehkä parasta mitä olen vähään aikaan valkokankaalla todistanut. Ensimmäisten sekuntien aikana elokuva valistaa katsojaa parilla painostavalla faktalla avaruuteen liittyen.  

"Avaruudessa ei ole ääntä.
Siellä ei ole ilmanpainetta. 
Eikä siellä ole happea. 
Elämä avaruudessa on mahdotonta."

Näiden sanojen iskostuessa tajunnan sopukoihin taustamusiikki kasvaa miltei sietämättömäksi mylvinnäksi, kunnes yhtäkkiä on aivan hiljaista. Kuva panoroi hiljalleen avaruudessa kelluvaan Maapalloon ja näky on suurin piirtein kaunein mitä olen ikinä nähnyt.

Sitten George Clooney leijailee kuvaruutuun avaruuspuvussa ja kertoo vitsin. Voi helvetti.

Mutta ei Gravity sentään tuohon kaadu. Kun pääsin yli siitä tosiseikasta että George Clooney "näyttelee" elokuvassa jälleen kerran omaa itseään, käänsin keskittymiseni elokuvan muihin ansioihin. Tarina kertoo Sandra Bullockin esittämästä muijasta, joka on muutaman muun astronautin kanssa korjaamassa maata kiertävää satelliittia. Kun venäläiset ampuvat ohjuksilla oman satelliittinsa romuksi, aiheuttaa tämä suunnattoman ketjureaktion. Tuhoutuvista laitteista irtoavat palaset syöksyvät stratosfäärin halki valtavalla vauhdilla tuhoten suurin piirtein kaiken tieltään. Siis hieman kuin avaruusromusta koostuva tsunami. Ei lainkaan hullumpi lähtökohta avaruuteen sijoittuvalle katastrofielokuvalle.



Elokuvan ensimmäinen vartti on kuvattu niin mestarillisesti, että haluaisin katsoa pelkästään sen useampaan otteeseen. Rauhallinen alkupätkä, jossa hahmot lähinnä juttelevat keskenään, näyttää siltä kuin se olisi kuvattu yhdellä otolla painottomassa tilassa. Näin ei tietenkään ole, mutta illuusio on vakuuttava. Sitten kaikki menee luonnollisesti vituilleen, mistä seuraa Sandran ja Clooneyn epätoivoinen selviytymistaistelu maata kiertävällä radalla.

Ajatus siitä, että joutuisi ajelehtimaan painottomaan, hapettomaan ja miltei äärettömään avaruuteen on todella puistattava. Elokuvan ensimmäinen puolikas mehustelee oikein kivasti tällä ajatuksella. Leffa on taatusti täynnä tieteellisiä epätarkkuuksia ja mahdottomuuksia, mutta kaltaiselleni tavikselle realismin illuusio on tarpeeksi vakuuttava. Toinen puolisko pilaa kuitenkin tunnelmaa todella rankalla kädellä. Pakomatka avaruudesta muuttuu Hollywood-kliseiden sekamelskaksi. Hahmot selittävät kaikki tuntemuksensa ääneen ja Bullock ulisee traagista menneisyyttään. Vielä kun loppuun saadaan pari äärityperää stunttia ja yliluonnollista vihjailua, taantuu mahdollinen merkkiteos vain ihan hyväksi leffaksi.

Suosittelisin silti Gravityn katselua elokuvateattereissa. Ihan vain siksi, että se on niin näyttävä ja kiehtova elämys. Olen nyt pyöritellyt elokuvaa mielessäni useamman päivän ajan, ja haluan ehdottomasti katsoa sen uudestaan. Ainakin ensimmäisen puolikkaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti