sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Haaleaa Haloa ja tautisen hyvää hampurilaista

Meinaan jatkuvasti unohtaa blogin päivittämisen! Tuorein videoarvostelu näki päivänvalon jo kaksi päivää sitten. Suurennuslasini alle päätyi Halo-sarjan tuorein vesa, Spartan Assault! Mustaksi lampaaksi haukuttu pikku räiskintä ei kerännyt edes meikäläiseltä erityisen lämpimiä kommentteja. Videon voi tsekata tästä:



Viikonloppu on sujunut varsin leppoisissa tunnelmissa, ja sellaisena se jatkuukin vielä pari päivää. Tämä luentojen vähäisyys on oikeasti täysin uskomatonta! Keskiviikkona pitäisi kuitenkin esitellä kandintyöni aihetta seminaari-istunnossa, ja sen eteen pitäisi nähdä vaivaa. Ikävä kyllä opiskelujani on tullut torpedoimaan kauan odotettu Wii U -peli. Donkey Kong Country Tropical Freeze nimittäin naulitsi minut eilen television äärelle tuntikausiksi. Kyseisestä tekeleestä on tulossa myös videoarvostelu, kuten Spartan Assault-pätkän lopussa totesin. Toivottavasti osaan säästää peliä sen verran, etten ahmaise koko seikkailua läpi yhden viikonlopun aikana! Peli alkaa jo olla puolivälin tienoilla, mutta tästä haaste vasta alkaa... Luvassa lienee tuskaista meininkiä!

Eilen illalla kävin muuten veljen kanssa safkaamassa Da Max-ravintolassa! Kyseisen paikan hampurilaiseia kehuvat kaikki oululaiset naamat punaisina, ja aivan syystäkin. Muhkean kokoisissa purilaisissa riitti mussutettavaa jopa raavaille miehille. Jauhelihan, sämpylän ja majoneesin epäpyhällä kolminaisuudella oli toki pikaruokalaa kipeämpi hinta, mutta makuelämys oli silti jokaisen hilun arvoinen. Tietenkin meikäläisen on helppo sanoa tämä, koska en maksanut ateriaani itse, köh köh! Joka tapauksessa oli hauska törmäillä veljen kanssa hyvän sapuskan äärellä. Nyt joudun sitten tyytymään loppukevään ajan nuudeleihin ja tonnikalaan, rahaa on nimittäin viime aikoina kulunut sen verran vallattomasti.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Ei helvetti, katonko mä talviolympialaisia?

Olen ilmeisesti muuttumassa askel askeleelta urheilua tapittavaksi suomalaisjuntiksi. Perinteisesti kartan urheilun seuraamista melkein yhtä tarkasti kuin oikeaa hiki päässä huhkimista. Muutama vuosi sitten huomasin kuitenkin aidosti nauttivani jääkiekon tuijotuksesta. Iso syy tähän on kaveripiirini, joka kiihottuu kaikesta kiekkoon liittyvästä. Nykyään huomaan seuraavani romuluisten mörssäreiden kiekkohippaa jopa omaksi ilokseni. Lätkän lisäksi seuraan mielelläni erilaisia extreme-lajeja jos niitä sattuu joskus telkkarista näkymään. (Ikävän harvoin). Myös väkivaltaiset nujakointilajit kuten nyrkkeily ja vapaaottelu kiinnostavat. En saa nykyään näppylöitä edes jalkapallosta, tuosta maailman yliarvostetuimmasta urheilulajista! Toki futismatsin katsominen on vähän kuin tuijottaisi tietokoneen näytönsäästäjää, mutta myönnän istuneeni urheasti usean jalkapallo-ottelun läpi nukkumatta.

Arvelin etukäteen, etten seuraisi Sotshin talviolympialaisia juuri lainkaan. Lätkämatsit on ehdottomasti pakko nähdä, mutta ajatuskin hiihdon tai mäki-vitun-hypyn seuraamisesta nostaa oksennuksen kurkkuuni. Onneksi tuollaisia jälkeenjääneiden lajeja ei tarvitse sietää, sillä kisoissa on varsin mukava valikoima eri freestyle-lajeja. Lumilautailun slopestyle ja halfpipe ovat kerta kaikkiaan mahtavaa katseltavaa, sitä ilman halki lentävää sirkkelöintiä ei voi kuin ihailla! Samoin suksislopestyle ja lumilautacrossi saivat minut huokailemaan ihastuksesta. Silkkaa nannaa.


Kisojen innoittamana päätin hankkia Xboxille uusimman SSX-snoukkapelin. Eihän tällä ole mitään tekemistä oikean lautailun kanssa, mutta tuhannella voltilla kieppuminen ja painovoimaa uhmaavat hypyt maistuvat videopelimuodossa. Kukapa nyt haluaisi todenmukaista lumilautapeliä, jossa jokainen hyppy heittää hahmon naamalleen puuteriin?

Kisoja on vielä jonkin verran jäljellä, joten tapitettavaa riittää. Tämän illan lätkämatsi Kanadaa vastaan oli varsin muikea, vaikka lopputulos olikin pienoinen pettymys. Olisin aika tyytyväinen jos Suomi onnistuisi nappaamaan itselleen mitalin kiekosta. Mutta eipä tuolla ole loppupeleissä niin väliä meikäläisen elämän kannalta. Vain jotain pientä, mitä saa jännittää ja kirota sohvalla röhnöttäessä...

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kyllä lapset osaa!

Siskontyttö (8v) piirsi aika osuvan kuvan meikäläisestä poikamiesboksini syövereissä. Etenkin lattialla valuvat likaiset sukat, pizzapalat sekä nurkassa kyhjöttävä ES-tölkki lämmittävät mieltä. :D

Olen nyt tosiaan viettänyt todella leppoisaa viikkoa siskon perheen luona. Omaan nörttikomerooni verrattuna tämä tilava ja siisti kämppä on aivan eri planeetalta! En ole oikeastaan ehtinyt edes kaivata takaisin Ouluun, koska täällä on jatkuvasti meno päällä. Voitte vain kuvitella sen kuhinan joka syntyy, kun perheeseen kuuluu kolme alle kymmenenvuotiasta lasta. Skidit ravaavat edes takaisin ja suorastaan kilpailevat vanhempiensa ja meikäläisen huomiosta. Täällä voi olla varma siitä, että moninpelimatseihin löytyy osallistujia! Joskus pennut suorastaan raahaavat minut mukaansa pelaamaan Mariota tai Raymania. Ja kun kaikki pelaavat yhdessä, huuto vetää vertoja tykistökeskitykselle!

Lasten kanssa on siinä mielessä hauskaa pelata, että he ovat automaattisesti  täysillä mukana menossa. Jokainen uusi kenttä on hämmästyttävä, kaikki vastaantulevat pikkukikat mahtavia, ja pelien  kummallisuudet otetaan vastaan itsestäänselvyyksinä. Vaikka meikäläinen onkin suhteellisen kaikkiruokainen videopelien suhteen, niin en tietenkään ole onnistunut välttymään aikuisuuteen kuuluvalta kyynisyydeltä ja välinpitämättömyydeltä. Siksi on niin hauskaa pelailla keskenkasvuisten kanssa ja seurata, miten kikseissä he ovat nappeja hakatessaan. Ei turhaa marmatusta resoluutiosta, analogitattien sijoittelusta tai nettiominaisuuksien puutteellisuudesta. Silkkaa pelaamista!

Otetaanpa esimerkki. Uudessa Mario-pelissä putkimies saa vähän hölmön näköisen kissapuvun, jonka avulla tämä kykenee kiipeilemään seiniä pitkin. Pelaajat (myös minä) alkoivat välittömästi ulvoa siitä, kuinka surkea idea tuo oli ja kuinka tyhmältä puku näytti. Siskon lapset puolestaan päästivät yhteen ääneen ihastuneen huokauksen ja alkoivat heti kilpailla siitä, kuka pääsee ekana pelaamaan kissana. "Onpa suloinen, minä haluan olla kissa!" Rayman Legends puolestaan on raudanluja tasohyppely, mutta lapset viihtyvät erityisesti höyhenenkevyen jalkapallominipelin äärellä. Ja Legendsin paras puoli on tietysti se, että läpäistyn kentän jälkeen saa raaputtaa arpoja Wii U:n kosketusnäytön avulla! Seuraan tätä kaikkea huvittuneena ja palloilen mukana. Näin yli-innokkaat pelikaverit saavat minutkin arvostamaan tuttuja pelejä vähän uudesta näkökulmasta!

Totuuden nimissä on toki myönnettävät, että harmonian ja hauskanpidon vastapainoksi penskat ovat viiden minuutin välein toistensa kurkussa kostamassa vääryyksiä jotka "TOI ALOTTI". Hah hah hah! :D Ehkä iän tuoma välinpitämättömyys on toisinaan hyvä juttu.

Tarjoituksenani olisi lähteä huomenna kotia kohti. Tietokoneen pitäisi olla siihen mennessä kasattuna toimintakuntoon, mutta mitään tiedostoja ei ole vielä onnistuttu pelastamaan. Uusia videoita on siis turha odotella aivan heti. Retroluolastoa ei ainakaan ilmesty tässä kuussa ollenkaan, jonkin videoarvostelun sentään pyrin taikomaan. Siis olettaen että saan asennettua editointiohjelmat ja videokaapparin uudelle koneelle ongelmitta. Mutta en jaksa nyt murehtia sitä enempää, vaan jatkan laatuajan viettoa kaukana internetin sivistyneestä maailmasta!

tiistai 4. helmikuuta 2014

Rock Band tulille!

Romupaska tietokoneeni on ollut korjauksessa jo viikon verran, mutta hieman yllättäen  en ole vielä muuttunut risupartaiseksi mökkihöperöksi. Toki asiaa auttaa se, että pakenin mahdollisimman vikkelästi Lappiin latailemaan akkuja. Meikäläisellä on täällä käytössä vanhempien tuliterä läppäri, mutta olen viettänyt hämmentävän vähän aikaa netin syövereissä. Datailun sijaan olen katsellut paljon leffoja, lukenut kirjoja ja sarjakuvia sekä chillaillut kavereiden kanssa. Offline-elämä ei ole yhtään hullumpaa!

Jostain syystä meikälle ja Harrille iski sellainen fiilis, että olisi pitkästä aikaa hauska pelata Rock Bandia. Siispä puhalsimme pahimmat hämähäkinseitit pois muovisten soittimien päältä ja ryhdyimme rokkaamaan... Aika ruosteisesti! Takavuosina saatoin olla hyväkin kitarajumala, mutta nyt sooloilu oli välillä pahasti hukassa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä takavuosien legendaariset rokkibiisit maistuivat tauon jälkeen aivan entiseen malliin. Melkein kolmen tunnin yhtäjaksoisen tiluttelun jälkeen sormiin sattui ja Harrin yksiön lämpötila alkoi lähennellä saunaolosuhteita. Ihan kuin ennen vanhaan!

Joskus lukion alkuaikoina Rock Band ja Guitar Hero -pelit olivat kuuminta kamaa ikinä, pelasin niitä melkein joka päivä. Siis oikeasti. Parin vuoden aikana pelihyllyyni kertyi Rock Band 1, Rock Band 2, Guitar Herot 2, 3 ja 4, Guitar Hero AC/DC, GH Aerosmith sekä Lego Rock Band ja huikean hyvä The Beatles Rock Band... Ja tietenkin DJ Hero. "Kitaroita" löytyy peräti kuusi, mikrofoneja kolme zipaletta ja rumpusettejä olisi kaksin kappalein, ellen olisi myynyt toisia Harrille. Voisi siis sanoa, että yhdessä vaiheessa olin aivan hurahtanut musiikkipeleihin. Harmi vain, että näitä rokkipelejä ilmestyi parin vuoden aikana aivan liikaa. Kaikki kyllästyivät niihin kuin taikaiskusta, itsekin jätin muoviset kitaraohjaimet oman onnensa nojaan. Sinänsä surullista, koska peleissä itsessään ei ollut sen suurempaa vikaa.

Näin palavasti tunnustin rakkauteni Guitar Heroon keväällä 2008. :D


Toivon todella, että musiikkipelit tekevät jonkinlaisen comebackin lähivuosina. On varmasti paljon meikäläisen kaltaisia entisiä Guitar Hero -fanipoikia, joille maistuisi uusi muovisoittimilla varustettu musiikkipeli! Kuvitelkaa jos peliin saisi jonkinlaisen Spotifyn kaltaisen järjestelmän, jonka avulla voisi pelailla mitä hyvänsä biisejä kuukausimaksua vastaan... Siinä vaiheessa vetäisin aurinkolasit naamalle sekä liian kireät nahkahousut jalkaan ja palaisin virtuaalilavoille eläköityneenä rokkilegendana!