lauantai 29. maaliskuuta 2014

Nostalgiapärinää ja wanhoja kuvia

On aivan ihmeellistä, miten meikäläistä nyt hemmotellaan! Tammikuun lopussa tapahtuneen "suuren tietokoneholokaustin" seurauksena meikän koneen kiintolevy tuhoutui, ja menetin samalla suunnattoman määrän kallisarvoisia tiedostoja. Nyt kuitenkin sain nämä "tuhoutuneet" tiedostot takaisin! Ehdin jo luulla, että ne olisivat lopullisesti mennyttä, mutta melkein kuukauden mittaisen palautusprosessin päätteeksi kiintolevyn hylystä saatiin pelastettua 1100 gigatavua kuvia, videoita ynnä muuta kivaa. Nämä kallisarvoiset jutut pitäisi varmuuskopioida ensi tilassa, ettei seuraava katastrofi tuhoa kallisarvoisia muistoja lopullisesti.

Koska elämääni ei nyt kuulu mitään sen ihmeellisempää, ajattelin huvikseni lähteä henkilökohtaiselle pikku aikamatkalle! Kaivoin kiintolevyn perukoilta joitain jakamisen arvoisia valokuvia vuosien varrelta. Nämä ovat aivan sattumanvaraisia kuvia ilman mitään yhtenäistä teemaa, mutta niiden takaa löytyy pikku muistoja tai tarinoita. Nauttikaa!


Yllä näkyvä ihana viinapullo on tuliaislahja Brasiliasta. Jussi nappasi sen mukaansa vieraillessaan  joskus vuonna 2006 tai 2007. Viinan seassa lilluu kuollut täysikasvuinen rapu, mikä on omiaan kasvattamaan viinanhimoa. Tai sitten ei. Nykyään varmasti maistaisin tätä jännittävää rapuviinaa tilaisuuden tullen, mutta alaikäisenä en pulloon kajonnut. Parin vuoden aikana rapu alkoi lahota sen verran pahasti, ettei sen säästäminen 18-vuotispäiville tullut enää kysymykseenkään. Sinänsä harmillista!

Yläasteella tykkäsin leikkiä ilmaisilla kuvanmuokkausohjelmilla. Tämä kloonikuva on yksi esimerkki tylsistymiseni ja vapaa-aikani määrästä. Taisin jakaa tämän pikku manipulaation Pelaaja-lehden sivuilla. Taustalla pönöttävä Pelit-lehden juliste sai osan nörteistä aloittamaan leikkimielisen noitavainon meikää kohtaan! Hah hah!


Meikäläinen nörttiluolassani kesällä 2008. PSP oli luonnollisesti markkinoiden tehokkain käsikonsoli, koleamman siitä sai ainoastaan länttäämällä taakse SkullCandy-tarran... Voi helvetti. Taustalta saattaa myös bongata vanhan kunnon Xbox 360:n sekä muutamia pelejä. Kuinka kaipaankaan tuota Boksin vanhaa, yksinkertaista ja ihanan rumaa käyttöliittymää.


 Lelupyssyistä huolimatta väittäisin, että tässä poseerauksessa on tunnelmaa. Miksi lumihiutaleet eivät melkein koskaan ole näin elokuvamaisen massiivisia ilmestyksiä? Valokuva on näpätty ensilumen aikaan vuonna 2008, eli hieman sen jälkeen kun aloitin lukion.

Kas tässä vammailua kesältä 2009. Tämä on edelleen mielestäni eräs parhaista kuvista, mitä Tohmon jengistä on otettu! Kuten antaumuksellisesta hymystäni voi päätellä, mikään ei voita Pekan poseerauksen pilaamista. :D Teineinä meillä oli tapana käydä roikkumassa tuolla niityllä melko useinkin. Pitäisi varmaan joskus palauttaa tuo perinne, paikassa on nimittäin omaa seesteistä lumoaan. Siis silloin kun naapurin koira ei räksytä niin maan perkeleesti!



Kuva Kristiinankaupungista kesältä 2009. Meikä tykkää toisinaan herätä poikkeuksellisen aikaisin ja käväistä ulkona fiilistelemässä. Siis ainoastaan kesällä tietysti. Sen vuoksi minulla on tapana nukkua verhot auki tai raollaan, jolloin sisään kajastava valo herättää minut pehmeästi jo aamuvarhaisella. Se on kuulemma erittäin kummallista ja luonnotonta, ainakin jos kavereihini on uskominen.


Kun täytin 18 vuotta, meininki oli varsin huikea. Tästä osoituksena kuva Pekasta makaamassa keskellä autotietä Olvi-lonkeroiden pahviloota päässään! Rehellisyyden nimessä en voi väittää olleeni tuossa vaiheessa iltaa yhtään sen selvemmässä kunnossa. Mutta mielestäni tämä kuva on itse asiassa yllättävän siisti. :D


Penkkaripäivän meininkiä keväältä 2011. Itsetehty Mario-kostyymi keräsi osakseen ansaittua huomiota.... Vähän liikaakin! Jos haluatte tietää miltä tuntuisi zombilauman uhriksi joutuminen, kannattaa mennä Super Marioksi pukeutuneena ala-asteelle heittelemään karkkeja. Polvenkorkuiset kakarat suurin piirtein roikkuivat lahkeesta kiinni ja yrittivät rohmuta kallisarvoiset karamellit. Meikä vaan nakkeli niitä kännissä aivan täysiä joka suuntaan ja yritin selviytyä (Siis nakkelin karkkeja, en lapsia). Jälkikäteen toivon että yksikään penska ei saanut vammoja silmien väliin osuneista kompiaisista.


Iloinen perhe ylioppilasjuhlissa 2011. Oma iloni johtuu osittain siitä, että tienasin MEELL-tason ylioppilastodistuksellani jatko-opintopaikan lisäksi aimo annoksen massia. Nyt köyhänä opiskelijana noille rahoille olisi kyllä käyttöä. Onneksi sentään tajusin tuolloin upottaa varat videopeleihin ja kaljaan!


Ei ole mikään salaisuus, että kärsin korkeanpaikankammosta. Siksi muistan varsin elävästi, kuinka helvetin kuumottavaa tässä kuvassa poseeraaminen oli! Kuva on otettu Itävallassa, jossa kävin lomailemassa Jussin ja tämän perheen kanssa heti ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen. Alpeilla roikkuminen teki kyllä gutaa, mutta tällaiset tyhjän päällä tönöttävät näköalatasanteet saivat kylmän hien meikäläisen niskaan. Alla oli tosiaan ainakin parisataa metriä tyhjyyttä, ja sen huomasi kun katsoi ritilöiden lävitse... Tuskin ehdin edes nauttia näköaloista!


 Meikäläinen muutamaa minuuttia ennen inttiin lähtöä. Enpä osannut arvata, kuinka nopeasti hymyni tulisi hyytymään. Pakko sanoa, että varusmiespalveluksessa viettämäni 6 kuukautta olivat elämäni ankeinta aikaa. Mutta ainakin tuo 180 päivän mittainen vankeus ja orjatyö opettivat minut arvostamaan henkilökohtaista vapautta aivan uudella tavalla. Eivätkä ne vankitoveritkaan olleet yhtään hullumpaa sakkia!




Loppukevennys: Ensimmäinen ruutu on kesältä 2012, oikeanpuolimmainen vuodenvaihteen tienoilta. Ei kannata olettaa, että minulla olisi yleisenä tapana napata kuvia itsestäni juomassa kahvia silmät ummessa, tämä kaksikko on silkkaa yhteensattumaa. Väänsinpä niistä sitten tällaisen kauniin ja syvämietteisen sarjakuvan.

... Siitä juolahtikin mieleeni, että pitäisi varmaan painella ostamaan murukahvia. Adios!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Kerrassaan erinomainen perjantai + Ei niin vakavaa kuntoilua



Viime viikolla potkustarttaamani kuntoremontti etenee vallan muikeasti! Väsäsin ensimmäisen viikon ajalta tällaisen kahdeksan minuutin mittaisen koosteen. Luvassa on hikeä, tuskaa ja todella vammaista heilumista Wii Fitin äärellä. :D Etenkin ensimmäisten päivien aikana tuo aito sählääminen oli jotain uskomatonta. Nyt homma sujuu onneksi melko reilusti jouhevammin. Ainakin kameraan tarttui jotain, mitä saa hävetä vielä vuosien kuluttua!

Puheet "läskiydestäni" ovat sitten vähän huumorimielessä heitettyjä. Joku ehti jo facebookin puolella haukkua meikäläistä vammaiseksi, jos oikeasti pidän itseäni läsönä. :D Täytyyhän sitä videota varten luoda pientä painokriisiä, ei saa olla alussa liian tyytyväinen itseensä.

Asiasta kukkaruukkuun: Meikällä on ollut koko viikon ajan ihan hirvittävä opiskelustressi päällä. Maanantaista asti pänttäsin silmät kierossa elokuvatutkimuksen teoriaa, joka osoittautui yllättävän monimutkaiseksi kokonaisuudeksi. Enpä olisi uskonut, että Freudin psykoanalyysi on historian aikana yhdistetty niin monella tavalla elokuvatutkimukseen. Viime hetken paniikissa tein juuri sen mitä ei pitäisi tehdä: Luin vähän kaikkea enkä opiskellut juuri mitään kunnolla. Niinpä eilen illalla kirosin itseni alimpaan helvettiin ja päätin vastaisuudessa aloittaa lukemisen aina ajoissa (tm).

Tänä aamuna astuin tenttiin epävarmoin askelin. Kahden oppikirjan lukemattomat pikku yksityiskohdat tanssivat mielessäni samalla kun istahdin luentosalin nurkkaan ja toivoin satumaista tuuria. Ja yllättäen vieno toiveeni toteutui: Tentti oli tautisen helppo! Sain rustattua kaiken olennaisen puolessatoista tunnissa, minkä jälkeen kirmasin onnellisena ulos salista. Olisi pitänyt lukea vähemmän! Yllättävän onnistumisen kunniaksi painelin syömään lounasta paikalliseen pizzeriaan. Saatan olla kuntoremontissa, mutta kyllä sitä saa toisinaan hemmotella itseään hiilarittomalla salaattikebabilla... Täydellistä.

Pääsin kämpille jo reilusti ennen puoltapäivää, ja yllättäen minulle oli saapunut pelikotelon muotoinen postilähetys. En ollut tietääkseni tilannut mitään, mutta paketin sisältä paljastui promoversio Metal Gear Solid V: Ground Zeroesista. Tämä hiippailupeli julkaistiin torstaina, ja IGN Suomeen näitä kappaleita oli saatu jopa liikaa. Niinpä sieltä oltiin hyvää hyvyyttään lähetetty yksi kappale myös meikäläiselle. Mikä iloinen tapahtuma!



Ehkä kaikista huikein juttu oli kuitenkin se, että edesmenneen kiintolevyni kätköistä on kuulemma onnistuttu pelastamaan suurin piirtein KAIKKI tiedostot. On siis aivan mahdollista, etten sittenkään menettänyt kahden vuoden video- ja kuvamateriaalia bittiavaruuteen. Vielä on liian varhaista juhlia, mutta parhaassa tapauksessa saan vanhat tiedostot siirrettyä uudelle kiintolevylle tuota pikaa!


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Sonic the Hedgehog ja lapsuuden muistoja

Hei, tein pitkän tauon jälkeen uuden Retroluolasto-jakson! Aiheena ei mikään sen kummempi kuin Sonic the Hedgehog, eräs kaikkien aikojen suosituimmista tasohyppelyistä.



Kuten videossa mainitsinkin, olen ollut sinisen siilin fanipoika jo lapsesta saakka. Muistan elävästi, kuinka pelasin Sonic-trilogiaa harva se päivä perheemme nuhapumpulla Windows 95 -tietokoneella. Kyseinen masiina oli meillä käytössä vielä melko pitkälle 2000-luvun puolelle, käytännössä koko ala-asteaikani. Ja laajakaistayhteydestä ei ollut tietoakaan, netissä surffailu jäi siis haaveeksi. Onneksi velipoika oli sentään imuroinut modeemia pitkin masiinan syövereihin kahmalokaupalla MegaDriven pelejä. Omia suosikkejani olivat Sonicin seikkailut, mutta myös Ristar, Comix Zone, Zombies Ate My Neighbours sekä Shining in the Darkness viihdyttivät meikäläistä vuosien varrella.

Sonicin seikkailut eivät olleet ainoastaan erinomaisen toimivia pelejä. Ne kutkuttivat nuoren skidin mielikuvitusta, pelien vaikutteita on nähtävissä joissain vanhoissa piirroksissani ja etenkin tuhertamissani sarjakuvissa. Yritin jäljentää peleissä nähtyjä robottivihollisia paperille, usein varsin kehnoin tuloksin. Harmi, ettei minulla ole kyseisiä töherryksiä käytössäni nyt, olisi ollut hauskaa liittää yksi niistä tähän.

Sonic-pelien läpäisystä tuli minulle niin rutiininomaista, että muistan joskus vain kuunnelleeni samalla radiota tai äänikirjaa kasetilta. Pikatallennus helpotti urakkaa periaatteessa melkoisesti, mutta ainakaan ala-asteen lopulla en enää tarvinnut sitä kovin usein. Olin aika ässä pelaamaan tasohyppelyä pelkällä näppäimistöllä. Pelkkä ajatuskin puistattaa nykyään, mutta enpä silloin osannut kaivata kunnon peliohjainta.

Sonic- pelit ovat toki olleet tämän jälkeenkin lähellä sydäntäni, mutta sarjan laatu on kerta kaikkiaan skitsofreeninen. Armeija-aikoinani ilmestynyt Sonic Generations oli aivan uskomaton nostalgiatrippi, ja samalla rautainen peli. Harmi vain, että viime syksyn Sonic -pläjäys Lost World osoittautui siiihen verrattuna karmivaksi pettymykseksi. Nuolen edelleen haavojani sen jäljiltä, mutta ainahan voin palata näiden vanhojen Sonic-pelien pariin. Tarkoituksena olisi vielä joskus höpistä Sonic the Hedgehog 2:sta, joka on oma suosikkini koko sarjasta.

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kuntoremontti Nintendon avulla!

Meikäläiselle iskee toisinaan kummallisia päähänpistoja kuin kirkkaalta taivaalta. Näin kävi myös viime sunnuntaina, kun olin kahvittelemassa mummon luona. Kahvipullaa mutustaessani päätin yhtäkkiä, että minun tulisi hankkiutua kuntoon ensi kesään mennessä. Niinpä kävin pöllimässä... Tarkoitan tietenkin lainaamassa serkulta Wii Fit Plus -pelin sekä valkoisen tasapainolaudan. Muutaman vuoden takainen liikuntapeli on minulle entuudestaan tuntematon, mutta toivon sen avulla kohottavani lihaskuntoani. Ja kenties polttavani samalla hieman rasvaa kropasta.

Nykyään en onneksi ole yhtä neuroottinen painonhallinnan suhteen kuin vielä pari vuotta sitten. Armeijan jälkeinen superkuihdutusdietti pisti meikäläisen parissa kuukaudessa hoikkaan kuntoon, mutta kilot pamahtivatkin suurelta osin takaisin heti kun pääsin muuttamaan omilleni. Nykyään olen onnellinen, rakenteellisesti pyöreähkö nörtin kuvatus. Mutta kyllähän se vituttaa, kun en tahdo saada yli kuutta punnerrusta, eikä leukojen vetämisestä tunnu tulevan mitään. En usko, että haba oikeasti kasvaisi jonkin muovisen tasapainolaudan päällä ähkimällä, mutta ainakin tulokset voivat parantua päivittäisillä harjoituksilla.

Wii Fit Plus osasi heti kertoa, että tasapainoni ja peruskuntoni ovat varsin hyvällä mallilla. Ylipainoakaan ei ole, mutta painoindeksin mukaan ihannepainoni olisi noin kuusi kiloa alempana. otin siis tavoitteekseni pudottaa ne kuusi kiloa, sehän ei ole temppu eikä mikään! Aluksi suunnittelin tekeväni sen kuudessa viikossa, mutta peli alkoi toppuutella. Niin nopea laihdutus ei ole terveellistä, se altistaisi jojoefektille (Ihanko totta?). Kahden kuukauden kuntoilulla kuuden kilon pudottaminen olisi sen sijaan ihan fiksua.

Voittajan on helppo irvistellä!


Olen nyt treenaillut viiden päivän ajan Wii Fit Plussan parissa, ja olen melko vakuuttunut pelin toimivuudesta! Vietän joka päivä 45 - 60 minuuttia kuntoilun äärellä, ja jokaisen kerran jälkeen olen väsynyt mutta tyytyväinen. Enpä olisi uskonut, että tällaisen "keski-ikäisille äideille suunnatun lelun" (Näin kuvailin tätä peliä armon vuonna 2008) avulla saisi oikeasti hien pintaan. Tietysti kaiken maailman hulavanteen keikutukset ja rytminyrkkeily sekä punnerrukset voisi tehdä ilman sadan euron hintaista peliä, mutta peli sentään neuvoo oikeaoppisiin suorituksiin ja antaa palautetta. On hyvin tyydyttävää pistää itsensä aivan poikki vatsalihastreenissä, kun sen jälkeen ruudulle pamahtaa tiedot edistymisestä ja kulutetusta energiasta. Jee!

Ajattelin pistää kuntourakastani jonkinlaista videopäiväkirjaa, mutta saa nähdä, ehdinkö editoida sellaista. Ainakin tulen kertomaan silloin tällöin edistymisestäni täällä. Toivottavasti kahden kuukauden päästä voin kehuskella 67 kilon painolla ja hyvällä lihaskunnolla. Älkää silti murehtiko, Luolasto ei ole muuttumassa painonhallinta-lifestyle-blogiksi, sillä nörtteily ja random avatuminen voittavat itsekehuiset laihistarinat milloin vain!


maanantai 10. maaliskuuta 2014

Uu mama sehän on kevät + (Donkey Kong -arvostelu)

Tämäkin saatanan peli julkastiin jo yli kaksi viikkoa sitten, mutta tässä on viimeinkin videoarvosteluni uusimmasta Donkey Kongista:





Olen kyllä melko hämmentynyt siitä, kuinka helpolta Tropical Freeze loppupeleissä tuntui. Pelkäsin etukäteen oikeasti, että saattaisin pistää Wii U:n kallisarvoisen ohjaimen keskeltä kahtia tätä pelatessani. Pari vuotta sitten meinasin nakata ohjaimen maata kiertävälle radalle taistellessa tietäni Donkey Kong Country Returnsin läpi. Kyllähän tässä uutuudessakin on tullut kuoltua enemmän kuin laki sallii, mutta kertaakaan en muuttunut verenhimoiseksi Hulkiksi. Tasosuunnittelu on juuri oikealla tavalla haastavaa, ja aina oman mokan jälkeen tekee mieli kokeilla uudestaan. Okei, ehkä parissa kohdassa ne tarkistuspisteet saisivat olla lähempänä toisiaan. Mutta muuten en jaksa löytää valittamisen aihetta vaikeustason suhteen. Ehkä alan vain olla raudanluja ammattilainen!

Loikkasin muuten eilen illalla junaan ja saavuin keskellä yötä Ouluun. En ehtinyt yön pimeydessä edes tajuta, että tämä meren äärellä paistatteleva etelän metropoli on muuttunut oikeasti lumettomaksi kesäparatiisiksi!Unirytmini mukaisesti heräsin puolen päivän aikaan, keitin kupposen kahvia ja valuin tietokoneen ääreen. Muutaman laiskan hörppäyksen jälkeen päätin avata pimennysverhot ja melkein sylkäisin kahvit näppikselle! Miljoonien kilometrien päästä porottava aurinko pommitti verkkokalvojani sokaisevalla voimallaan. Kun sain vetistävät silmäni näkemään kunnolla, saatoin vain ihastella auringonpaisteessa porottavia puita ja kerrostalojen seiniä. Tänään voisi käydä jopa haukkaamassa happea!



Ps. Nyt alan taas kirjoitella tänne vähän ahkerammin. Suorastaan tunnen miten kevät herättelee uinuvaa inspiraatiotani!

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Leffateatterissa katsottua: LEGO-elokuva

Vietän tällä hetkellä "hyvin ansaittua" hiihtolomaviikkoa Lapin peräkylillä. Lainausmerkit johtuvat lähinnä tavattoman löysästä lukujärjestyksestäni, jonka ansiosta koko alkuvuosi on ollut yhtä hiihtolomaviikkoa. En jaksa sen suuremmin turista viime aikojen kuulumisistani tai pelailuistani, mutta voisin fiilistellä erästä leffaa, jonka satuin mulkaisemaan pari viikkoa sitten. Edelleen elokuvateattereissa pyörivä LEGO-elokuva on kerännyt maailmalla laajalti kiitosta, joten säntäsimme Ollin kanssa Finnkinoon pää kolmantena jalkana. 

Jonkun tietämättömän yksilön mielestä saattaisi olla kummallista, että kaksi aikamiestä kipittää naamat virneessä katselemaan leffaa leegopalikoista. Mutta LEGO-elokuva on suunnattu yhtä laillaa aikuiselle yleisölle kuin näiden keskenkasvuiselle jälkeläisille. Kun löntystimme ulos salista, oli kummankin naamalla edelleen sama höhlä virnistys. Elokuva oli nimittäin varsin viihdyttävä elämys! Jos et tiedä rainasta mitään, katso traileri tästä:

 
Tarina pyörii siis näiden kaikille tuttujen tanskalaisten lelufiguurien ympärillä. Juoni on perusteiltaan todella tyypillinen tarina tavallisesta perusjätkästä, josta kasvaa tarinan edetessä suuri sankari. Mutta tämä unettava juoni kerrotaan onneksi varsin viihdyttävällä tavalla. Koko LEGO-universumi on kuvattu poikkeuksellisen kierosti, eikä huumorissa säästellä. Olin itse asiassa todella yllättynyt siitä, että LEGO-yhtiö on antanut tekijöiden vetää koko jutun näin reilulla kädellä överiksi. Osansa hyväntahtoisesta naljailusta saavat esimerkiksi Dublot sekä yli-innokkaat lelukeräilijät, ketään ei säästetä. Modernin animaatioelokuvan tyyliin kuuluu jatkuva popkulttuuriviittausten viljely, mitä löytyy tästäkin pätkästä vaikka millä mitalla. Onneksi kaikki huumori ei sentääm perustu viittauksiin, vaan hyviä läppiä löytyy muutenkin kiitettävästi... Slapstickistä puhumattakaan!

Taustalta voi bongailla kaikenlaisia kuviteltavissa olevia (ja kuvittelukyvyn ylittäviä) LEGO-hahmoja, härpäkeitä ja rakennussettejä. Tämä elokuva vaatii useampia katselukertoja jo ihan senkin vuoksi, että kaikkien näkeminen on mahdotonta ensimmäisellä yrittämällä. Nostalgiahermoja siis kutitellaan aika kivasti. Silti parissa kohtauksessa olisi ollut paikallaan hidastaa hieman tätä jatkuvaa tykitystä. Kohtaukset nimittäin kulkevat sellaisella turbovauhdilla, ettei taustojen ihasteluun tai hahmojen syventämiseen jää tarpeeksi aikaa. Ihan kuin tekijät olisivat olleet luomassa puolitoista tuntia pitkää musiikkivideota, jossa paikalleen ei jäädä hetkeksikään. Pikku hengähdystauot olisivat saattaneet tehdä terää katseluelämyksen kannalta. Joskus vitsejäkin ammuttiin kohti sellaisella vauhdilla, ettei niille ehtinyt nauraa ennen kuin toinen jo pyöri ruudulla. Toisaalta huumoria tavoittelevalle elokuvalle edellä mainittu tilanne ei ole se pahin mahdollinen.

Ulkoasunsa puolesta LEGO-elokuva on mestarillinen luomus. Se on tehty kokonaan tietokoneella, mikä tietysti mahdollistaa poskettomat kamera-ajot ja käsittämättömän kuhinan. Samalla elokuva on saatu näyttämään erehdyttävästi stop-motion-animaatiolta, mistä itse pidän kovasti. Kun katselee valkokankaalla vipeltäviä muoviukkoja, on vaikea uskoa etteivät ne ole oikeasti olleet kameran edessä. Jopa hahmojen selästä voi bongailla pikku naarmuja tai sormejälkiä ynnä muita yksityiskohtia. Tällaista jälkeä ei voi kuin ihastella!

Myös äänipuolella on osuttu napakymppiin. Teemabiisin virkaa toimittava, aivan liian pirteä poppihupailu "Everything Is Awesome" jäi välittömäksi korvamadoksi. Luultavasti se ei lähde aivolohkojeni syövereistä edes lobotomialla. Onnekseni Oulussa sattui pyörimään alkuperäinen englanninkielinen versio, yleensä kaikki animaatiot saadaan tänne pelkillä lapsiystävällisillä suomiäänillä varustettuna. Mutta nyt aikamiesten korvia helliteltiin Morgan Freemanin, Liam Neesonin ja muiden lahjakkuuksien hunajaisilla äänillä. En usko, että kaikkia läppiä saa käännettyä toisille kielille yhtä sulavasti.

Kaiken kaikkiaan LEGO-elokuva on oivaltava ja ulkoasunsa puolesta aivan uskomaton luomus. Se vetoaa ennen kaikkea meihin nuoriin aikusiin, jotka olemme viettäneet lapsuutemme LEGO-pelikoilla rakentaen ja leikkien. Samalla jatkuva kohellus ja hassu meno vetoavat taatusti myös lapsiin. Kannattaa siis käydä katsomassa, paitsi jos sarjatulella aisteja pommittava animaatio kuulostaa ajatuksena etovalta. Veikkaan joka tapauksessa, että tulet yllättymään elokuvan aikana vähintään kymmenen kertaa, ja luultavasti myös naurat muutamaan otteeseen!

Ps.