sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Haaste verraton, POKÉMON!

Edellisestä Retroluolastosta on jälleen vierähtänyt kuukauden päivät, mutta korvauksena uusin jakso on tavallista tuhdimpi. Vartin mittaisessa videossa suorastaan piehtaroidaan Pokémon-villityksen kultaisissa muistoissa! Varokaa, ettette saa nostalgiamyrkytystä.



Tällä kertaa myönnän olevani varsin tyytyväinen uuteen jaksoon. Aloitin sen suunnittelun jo loppukeväästä, mutta en oikein tiennyt, kuinka saisin survottua kaikki muistot ja fiilistelyt yhteen videoon. Pokémon oli kuitenkin valtava osa meikäläisen lapsuutta. Paljon jäi sanomatta, mutta onneksi sain mukaan kaikki omasta mielestäni tärkeimmät jutut.

Jouduin muuten näkemään tämän pätkän eteen tavallista enemmän vaivaa. Ensinnäkin peli on varsin mittava. Joskus pystyn nauhoittamaan kaiken kaman yhdellä pelikerralla (Kuten Final Fightin kanssa). Nyt minun piti ravata päivittäin Pekan ja Harrin kämpillä ja tahkota taskuhirviöpeliä tuntikausia yhteen putkeen. Tämän jälkeen kirjoitin neljän sivun mittaisen käsikirjoituksen. Sen viimeistely vei kaksi päivää. (No okei, yhteensä nelisen tuntia kahtena eri päivänä). Kun se oli valmis, oli aika höpistä ajatukseni kameralle.... Mutta kameran löatauspiuha oli jäänyt Pelaajaboardin miitin tuoksinnassa Ouluun! VOI PERKELE! Jouduin siis jälleen odottamaan, kun latauspiuha mateli postin mukana.

Tämän jälkeen nauhoitin höpinäni, ja saatoin aloittaa editointiurakan. Eikä sekään ollut iisi piisi. Minun tuli nimittäin etsiä paljon videopätkiä ja kuvia Pokémoneista. Ja nimenomaan virallisia kuvia, eikä mitään fanien väsäämiä töherryksiä. Pelistä kaapattua videomateriaaliakin oli niin tolkuttomasti, että oikeiden pätkien löytäminen oli ajoittain "haaste verraton". Mutta editointi on vähän kuin rakentaisi palapeliä, siihen uppoutuu kuin huomaamattaan, ja alussa valtavalta näyttänyt projekti etenee tasaisen varmasti. Sitten se onkin ilmoilla ja ihmisten haukuttavana!

Oli muuten kohtuullisen kinkkistä keksiä synonyymejä sanalle Pokémon. Koska se on sekä pelin nimi että maailmaa kansoittavien otusten yhteinen nimitys, olisi ollut sietämätöntä käyttää sitä koko ajan. Niinpä kutsun Pokémoneja videon aikana nimillä:

Pokémon
Taskuhirviö
Taskuhirmu
Taskumonsteri
Monsteri
Mörökölli
Mörkö
Hirviö
Itikka
Mölli
Hirmu
Einari
Psykopaatti
Erkkipasi

Samaten Pokémonien nimeäminen oli parasta hupia. Joulerotta, Orjatar, Juha Mieto, Paksu Pulu, Ghettolaku ja kaverit tekivät taisteluista hupaisaa seurattavaa. Ja onhan siellä keskenkasvuisuuden kruununjalokivet eli VULVASAUR ja PERHUORA. Hihihihihihi...

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

XBOX ONE

Viime perjantaina hyppäsin uhkarohkeasti konsolipelaamisen seuraavaan sukupolveen. Kävin nimittäin kesken helteisen työpäivän noukkimassa Matkahuollon noutopisteestä Xbox One -konsolin sekä kaksi peliä. Kieltämättä hieman hirvitti törsätä reilut puoli tonnia rahaa tällaiseen viihde-elektroniikkapakettiin, mutta jo parin päivän aikana uusi sukupolvi on vienyt meikäläisen mennessään!




Alun petin meikällä oli tarkoitus ostaa Playstation 4 joskus tämän vuoden lopulla, kun veronpalautukset kilahtelevat tilille. Mutta nyt raha painaa taskussa, eikä Pleikkarille ole ehtinyt ilmestyä kunnolla yksinoikeuspelejä. Ei ainakaan sellaisia, jotka kiinnostaisivat minua. Xbox Onella sen sijaan pääsee nautiskelemaan Titanfallin moninpelirymistelyistä, Killer Instinctistä, muutaman kuukauden päästä vielä Forza Horizon 2:sta, Sunset Overdrivesta ja tietysti Halo-kokoelmasta. Päätin siis ostaa Microsoftin kiistellyn megamasiinan ensiksi, Pleikkarin hommaaminen valuu jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Xbox Onea ei ole vielä edes virallisesti julkaistu Suomessa, mutta maailmaan se ilmestyi jo viime vuoden marraskuussa.  Saahan Oneja myös täkäläisistä pelikaupoista, mutta nuo kappaleet ovat tuontitavaraa Euroopan isoista maista. Kuten tämä omakin rotiskoni. Käytännössä kaikki tärkeät ominaisuudet toimivat aivan kuten pitää, mutta osa viihdepalveluista loistaa poissaolollaan. Syyskuun alussa laite näkee virallisesti päivänvalon täällä pohjoisessa kehitysmaassamme, ja sitten saadaan parempi käsitys oheispalveluiden pätevyydestä. Siihen asti pitänee keskittyä pelien mättämiseen ja leffojen katseluun.

Kokonsa puolesta Xbox Onea voisi luonnehtia pelimaailman Godzillaksi. Olin toki tietoinen siitä, että viihdekeskus tulisi olemaan hirviömäinen ilmestys, mutta yllätyin silti hieman. Väkisinkin mieleen tulee vanha videonauhuri, joskin futuristisemmalla muotoilulla. Ainakin laite on hiljainen, eikä tunnu kuumenevan edes tuntikausien käytön aikana.

Mukanan tulee myös varsin koookas Kinect-sensori, eli tuttavallisemmin 3D-kamera. Uuden sukupolven Kinect on aivan yllättäen osoittautunut uutuuslaitteen valttikortiksi! Kamera tunnistaa kasvoni ja kirjaa minut automaattisesti sisään nähdessään minut. Voin komentaa Xboxin käynnistymään tai sammumaan äänelläni. Voin myös selata valikoita, asetuksia ja pelejä pelkillä äänikomennoilla. Tämä voi kuulostaa tyhmältä kikkailulta, mutta oikeasti sekavien valikoiden pläräily hoituu nopsaan, kun voi vain sanoa mihin haluaa mennä! Kinect tottelee komentoja varsin oivallisesti, mutta kavereiden kanssa norkoillessa huonommin. Ilmeisesti ainainen taustahäly ja puheensorina saavat äänentunnistuksen sekoilemaan. Tai sitten uusi laite on vielä vähän ujo. :D

Konsoli ei ole ollut minulla vielä viikoakaan, mutta ensituntuma on iloinen. Titanfall-pelisessiot valuvat pitkälle yöhön saakkaa, ja aiemmin kehuskelemani Wolfenstein näyttää uudella polvella reilusti aiempaa seksikkäämmältä. (Sain natsitapporäiskinnän todella edullisesti, yleensä en ostele samaa peliä kahteen kertaan). Erityisesti Titanfall lumoaa pelattavuutensa ja ulkoasunsa puolesta. Tuntuu aivan siltä kuin olisi suorittanut hypyn tulevaisuuteen! Xbox One ei vielä juhli laajalla pelikirjastolla, mutta ainakin sieltä vähäisten tekeleiden joukosta voi poimia oivallisia yksittäistapauksia. Ja tulevien vuosien aikana laite tulee takuuvarmasti maksamaan itsensä takaisin hyvien pelikokemuksien muodossa. :)



Ps. Videoiden teko vain venyy ja venyy. Jos sitä vaikka saisi uuden Retroluolasto-jakson valmiiksi tämän viikon aikana...

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Metro 2033 on hyvää paskaa. Siis se kirja.

Luen nykyisin todella laiskasti, mikä on tavallaan sääli. Videopelit, editointiharrastus, koneella norkoilu sekä elokuvien ja tv-sarjojen mulkoilu vievät melkoisesti aikaa, joten meikäläisen pitää vain kylmästi jättää jotkin viihteenmuodot taka-alalle. Sen vuoksi en ole kovin perehtynyt musiikiin tai kirjojen suhteen. Onneksi joskus tulee kuitenkin sivistyttyä edes hieman. Sain tänä iltana päätökseen Dmitri Gluhovskin synkän tieteiskirja Metro 2033:n. Aivan loistavaa kamaa!




Metro 2033 tuo monille mieleen muutaman vuoden takaisen räiskintäpelin, joka kantoi samaa nimeä. Kulttimaineesta nautiskeleva ammuskelupläjäys perustuu kuitenkin tähän 600-sivuiseen kirjaan, joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. En ole itse edes koskenut peliversioihin, mutta maailmanlopun jälkeiset tieteskuvitelmat kyllä kiehtovat. Niinpä en tohtinut kieltäytyä, kun Aleksi tarjosi meikäläiselle sekä Metro 2033-pokkaria että sen jatko-osaa, omaperäisesti nimettyä Metro 2034:ää. Aluksi vähän epäilin, ehtisinkö edes aukaista kumpaakaan kirjaa. Mutta kun työpäivät museolla ovat niin "tavattoman kiireisiä", päädyin sukeltamaan Metron syövereihin.

Jo kirjan nimi kertoo aika paljon miljööstä. Tapahtumat sijoittuvat Moskovan metrotunneleihin vuonna 2033. Kolmannen maailmansodan seurauksena maapallo on raunioitunutta ydinautiomaata. Kuolettavan säteilyn vuoksi elämä pinnalla on mahdotonta. Ainakin ihmisille. Viimeiset elävät ihmislajin edustajat asustelevat massiivisen metrotunneliverkon raunioissa. Maanalainen elämä kuluu hupenevista resursseista taistellessa ja kriiseistä selviytyessä. Muutaman kymmenen tuhannen asukkaan lisäksi satojen tunnelikilometrien uumeniin kätkeytyy monia vaaroja. niin jättiläisrottia kuin mutanttejakin... Sekä kaikkea yliluonnollista ja selittämätöntä. Mikäpä olisikaan tätä parempi lähtökohta selviytymiskauhulle?


Metro 2033 maalailee todella lohduttoman, mutta samalla kiehtovan kuvan maanalaisesta elämästä. Katkerat vanhat ihmiset muistelevat menneen maailman loistoa, kun taas kitukasvuiset nuorukaiset eivät ole koskaan nähneetkään ulkoilmaa. Maksuvälineinä toimivat ekintärkeät rynnäkkökiväärien patruunat. Ihmisiä katoaa ja kuolee asemien välisiin synkkiin tunneleihin. Metroasemille muodostuu omia kaupunkiyhteiskuntiaan, jotka käyvät loputonta sissisotaa keskenään. Viemäreissä saattaa törmätä kommunisteihin tai "neljännen valtakunnan" fasisteihin... Tai vaikka mustiin telekineettisiä voimia omaaviin mutanttiolentoihin.

Jokin tässä poskettoman ankeassa dystopiassa vetää puoleensa. Se on ajoittain oivallista satiiria nykyajan Venäjästä, toisinaan taas inhorealistista kuvausta niukkuudessa elävien selviytyjien epätoivosta. Ja välillä meininki menee aivan epäuskottavaksi sekasikiöiden räiskinnäksi. Tätä puolta on ehkä korostettu vähän liikaa omaan makuuni. Tykkään enemmän niistä kohdista, jossa liikutaan realismin rajamailla. Mutta ainakaan  koskaan ei voi tietää, mikä kauheus päähenkilöämme seuraavaksi odottaa.

Ahmaisin kirjan läpi muutamassa päivässä, ja nyt aion hypätä suoraan 2034:n pariin! Onneksi ulkona vallitsee kaunis kesäsää, muuten en ehkä nauttisi tästä kurjuudessa rypevästä proosasta. Joskus talven kaamoksen aikana tuskin jaksaisin lukea kuvauksia loputtomista pilkkopimeistä käytävistä ja niihin kätketyistä hulluksi tekevistä möröistä. Mutta nyt voin vain kääntää pääni ja hengittää hieman raitista ulkoilmaa... Ilman kaasunaamaria ja suojapukua.

Ehkä pitäisi myös ostaa ne pelit. Perhana.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Lievästi sanottuna levoton peli-ilta

Argh, olen laiminlyönyt blogia pahasti! Päivät tuntuvat hujahtavan ohi melkoisella vauhdilla, kun käy töissä ja roikkuu kavereiden seurassa. Siinä ei tule oikein mieleenkään kirjoitella jonkin vihoviimeisen luolaston perukoille. Viime viikonloppuna esimerkiksi siipeiltiin porukalla Yöttömän yön festarien tunnelmissa. En siis tietenkään hankkinut mitään lippuja jollekin hemmetin iskelmäfestarille, mutta norkoilin kuitenkin satojen muiden kanssa festaripaikan läheisyydessä. Mikäpäs siinä nurtsilla istuskellessa, kylmää juomaa litkiessä ja Jukka Poikaa kuunnellessa. Tämän jälkeen seikkailin baareissa kuten asiaan kuuluu. Oli kerta kaikkiaan kummallista, kun Kemijärvellä liikkui ihmisiä. Siis muita kuin tuulipukuihin sonnustautuneita mummeleita.

No mutta sitä edellinen viikonloppu meni etelän El Doradossa eli Oulussa. Pienimuotoinen Oulumiitti oli jopa härömpi elämys kuin yleensä. Tällä kertaa pelivalikoima oli pakollista Mario Farttia ja Rayman Legendsia lukuun ottamatta hieman tavallisesta poikkeava. Toki neljän pelaajan väliset katkerat kamppailut Mario Kartin äärellä olivat ehtaa kultaa, ja sitä tulikin tahkottua antaumuksella. Mutta sen jälkeen pelasimme lähinnä ensimmäisen Xboxin klassikoita... Ja "klassikoita". En ole kovin perehtynyt wanhan Xboxin tarjontaan, mutta siitä huolimatta Metal Arms, Darkwatch ja Brute Force maistuivat herkuilta. Kokonaisuudessaan illan aikana tuli kaapattua yli puolitoista tuntia pelikuvaa, mutta tiivistin vähiten kakat kohdat tällaiseksi 25 minuutin mittaiseksi pökäleeksi. Tulkaahan maiskuttelemaan!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Retroluolastossa murskataan ötököitä



Vietin viikonlopun Oulussa, joten matkakiireiden tuoksinnassa unohdin kokonaan mainostaa uusinta Retroluolastoa. Siitäkin huolimatta, että tämä episodi on ilmeisesti miellyttänyt porukan makutottumuksia. Ja hyvä niin, sillä jouduin näkemään jakson eteen kamalasti vaivaa... Tai siltä se ainakin tuntui, sillä pelin mättäminen ei ollut todellakaan mitään herkkua! Mutta kaikeksi onneksi pelailin tätä Harrin ja Pekan kämpillä. Äijien jatkuva repeily ja härski kommenttiraita helpottivat paskan pelin tahkoamista. :D

Tämä jakso sisältää vähän tavallista levottomampia juttua, mikä on vain hyvä homma. Retroluolasto ei ole varsinaisesti kreisiläppäprojekti, mutta onhan se hyvä jos joku hymähtää. En ole erityisen taitava läpänderin kirkjoittava, mutta Ötökän elämän tasoinen pökäle hauskuuttaa jo itsessään. Etenkin suomenkielisen käännöksen ansiosta! Piti kuitenkin hieman varoa, etten lähde revittelyn kanssa liian tavanomaiselle "fuck this fucking game"-tasolle. Sellaisia vihaisia hupailuja on netti pullollaan.

Nyt tekisi mieli tehdä Retroluolasto-jaksoja ainakin viidestä eri pelistä. Kunpa vain aika riittäisi kaikkeen. :D