keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hobitti paketissa!

Blogi tahtoo jäädä unohduksiin, kun olen jo niin hyvissä joulufiiliksissä! Kymmenen päivän hiljaiselon jälkeen olisi kuitenkin hyvä avata jälleen sanaista arkkuani. Kävin nimittäin viikko sitten katsomassa sen kolmannen Hobitin. Vieläpä keskellä yötä ensi-illassa, kuten meikäläiselle on muodostunut tavaksi.

Meininki öisessä Finnkinon teatterissa oli jälleen sitä luokkaa, että tunsin itseni melkeinpä normaaliksi muiden rinnalla. Aulassa törmäsi edellisten vuosien tapaan esimerkiksi hobitteihin, haltioihin ja sormusaaveisiin. Uutuutena pari äijää pokkuroi paikalle kunnioitusta herättävissä örkkitamineissa. Siis tyypit olivat tehneet itselleen kunnon haarniskat ja pahvimiekat sekä värjänneet ihonsa harmaiksi. Pahoin pelkään, että jäin toljottamaan kavereita kuin mitäkin eläintarhan jääkarhuja.

En haluaisi spoilata liikaa juonta, mutta toisaalta kirja julkaistiin joskus 30-luvulla... En nyt jaksa olla niin kovin tarkka. Hobitti kolmonen alkaa rytinällä, kuten kakkosen kauhean cliffhanger-lopun jälkeen saattoi odottaa. Mutta suurin piirtein neljän minuutin rytistelyä seuraa kaikkien aikojen isoin antikliimaksi. Edellisen leffan paras hahmo päästetään päiviltä kuin jokin punainen pierutyyny, mikä on (ennustettavuudestaan huolimatta) aika julmaa vuoden odottelun jälkeen. Sitten aletaankin odottaa leffan nimessä mainostettua viiden armeijan taistelua. Thorin kärsii siinä välissä kamalista nitkuista ja kaikki punovat juonia toistensa päiden menoksi.



Itse taistelu kahmaisee varmaan puolet leffan kestosta. Nujakka on kauttaaltaan hyvin ohjattu, ja monivaiheisuudestaan huolimatta hyvin selkeä. Armeijoiden rytäkässä piisasi silmänkarkkia, vaikka tunnepuolella jäätiin pahasti puolitiehen. Tarpeen tullen sankarit muuttuvat aina joiksikin sarjakuvahahmoiksi, jotka fysiikan lakeja uhmaten ja väsymyksestä välittämättä pistävät porukkaa pinoon. Etenkin Legolas suorittaa tässä kolmannessa elokuvassa lopullisen muodonmuutoksensa hämähäkkimieheksi. Putoavien tiiliskivien päällä poukkoilu näytti niin videopelimäiseltä, että teki mieli riuhtaista ohjain kouraan. :D

Lopussa tietenkin pari henkilöä heittää henkensä, mutta nämä venytetyt ulinat eivät saaneet meikäläistä herkistymään. Vieressä istuskeleva (väärissä paikoissa naurava) randomi muija oli toista maata. Samalla kun kieriskelin penkilläni siirappisen dialogin kiduttamana, tämä naishenkilö pärski tunnekuohun vallassa. Eli fanityttöihin meininki takuulla iskee. Itse nautin elokuvan katsomisesta, mutta tunne ja hahmoista välittäminen jäivät hieman puuttumaan. Siitäkin huolimatta, että hahmoihin on saanut tutustua jo kahdessa aiemmassa leffassa.



Kolmas Hobitti tuntui kaikista vähiten kokonaiselta elokuvalta. Se on pikemminkin kuin edellisten osien pakolla paisuteltu loppuhuipennus. Se alkaa rytinällä, pysähtyy tunniksi ja sitten rytiseekin enemmän kuin koskaan. Toiminnannälkää se täyttää hyvin, ja ehkä juuri välkkyvän toiminnan vuoksi leffa tuntui etenevän paljon edeltäjiään nopeammin. Silti myönnän hieman pettyneeni. Viiden armeijan taistelu ei toimi ilman edeltäjiään.

Kolme elokuvaa käsittelevänä kokonaisuutena Hobitti on toki nautinnollinen ja huolella tehty kertomus Keski-Maasta. Odotan innolla sitä hetkeä, jolloin pääsen katsomaan kaikki elokuvaa peräjälkeen. Siinä on luultavasti paras tapa tarinasta nauttimiseen. 




Edellisestä videosta on muuten vierähtänyt tänään kuukauden verran! Laiskapaskuuteni nousee uuteen potenssiin. Koen asiasta vähän huonoa omatuntoa, mutta en jaksa stressata joulun alla liikaa. Viimeistään aattona pitäisi tulla pikku joululahja niille tuhmille pikku otuksille, jotka kanavaani tilaavat.

1 kommentti:

  1. Jos Smaugin tappaminen ei oltaisi markkinointisyistä säästetty vasta kolmanteen elokuvaan, vaan paha lohikäärme olis tapettu jo toisen leffan vikoilla minuuteilla, olis kolmas elokuva toiminut paljon paremmin imo. Mutta koska Legolas toistamiseen rikkoo fysiikan lakeja, annan tämän anteeksi.

    VastaaPoista