maanantai 26. tammikuuta 2015

Uudessa videoarvostelussa salamurhaillaan



En tunnu saavan uusia videoita valmiiksi, ellen häippäse Lappiin viimeistelemään niitä. Oulussa vietettyjen viikkojen aikana sain kyllä mähöiltyä konsolin ääressä kohtuullisen *köh* ahkerasti, mutta muuten työmoraali oli aika matalalla. Kiireellisempiäkin juttuja pitäisi tehdä esimerkiksi opiskelujen suhteen. Kandi ei valmista itseään, vaikka kovasti niin toivoisin.

Siksi tämä värssy jää ennätyksellisen lyhkäiseksi. Palaan pian. 

tiistai 20. tammikuuta 2015

Boyhood

Jälleen kerran juttua elokuviin liittyen, mutta miksipä ei? Oscar-ehdokkaat julkistettiin viime viikolla, ja jouduin jälleen kerran pyörittelemään silmiäni. Suurin osa ehdokkuuksia kahmineista elokuvista oli sellaisia, joista en ollut joko kuullut mitään, tai joita ei ollut edes ilmestynyt Suomessa. Olisin oikeasti odottanut Interstellarin pokaavan useita ehdokkuuksia. Avaruuspläjäys huomioitiinkin erikoistehosteiden ja äänisuunnittelun puolesta, mutta ilmeisesti akatemia ei arvostanut tekelettä aivan samalla tavalla kuin meikäläinen. Näinhän se menee. Parhaiden elokuvien listalla porskutteli sellaisia tekeleitä kuten hauskaksi väitetty Birdman (Se pitääkin käydä katsastamassa) ja draama Boyhood. Kävin eilen illalla Finnkinossa sivistämässä itseäni.

Boyhood on elokuva, jollaisesta olen joskus mielessäni haaveillut. Enkä nyt tarkoita sitä, että yleensä haaveilisin perhedraamoista. Mutta tarkoitan tapaa jolla elokuva on tehty. Boyhood oli aktiivisesti tuotannossa kahdentoista vuoden ajan. Joka vuosi kuvausryhmä kerääntyi jälleen kokoon käsikirjoittamaan ja kuvaamaan stooria eteenpäin. Katsojat pääsevät oikeasti näkemään, kuinka henkilöt vanhenevat ja muuttuvat ajan myötä. Päähenkilönä toimiva Mason Jr. on alussa kuusivuotias, ja leffan lopussa yliopistoon muuttava 18-vuotias nuorukainen. Idea on kaikessa mahtipontisuudessaan nerokas, enkä olisi ikinä uskonut, että kukaan ryhtyisi tällaisen elokuvan tuottamiseen. Mutta pelkällä idealla ei tietenkään ratsasteta pitkälle. Olin etukäteen huolissani, kantaisiko yksi kikka melkein kolmetuntista perhedraamaa.

Boyhood ilmestyi elokuvateattereihin aivan äskettäin, mutta Amerikassa se pyöri jo kesän aikana. Muistan tuolloin katsoneeni Half in the Bag -arvosteluohjelman kylmäkiskoisen tuomion leffasta. Kertoivat Boyhoodin olleen ylipitkä, tylsä ja huonolla päähenkilöllä varustettu draaman kuvatus. Sen jälkeen en kuullutkaan koko pätkästä ennen Oscareita. Pikainen Googlaus kertoi, että Half tn the Bag oli mielipiteensä kanssa miltei yksin. Elokuvaa kehuttiin niin universaalisti, että pakkohan se oli nähdä. Ja onneksi näin. Nyt tiedän, minkä elokuvan tulisi voittaa parhaan elokuvan Oscar tämän vuoden gaalassa!




Sinänsä Boyhoodissa ei ole mitään elämää suurempaa. Mason Jr.:n ja tämän perheen kasvutarina on alusta loppuun todellisuuteen sidottu ja pienimuotoinen. Lapsuuteen kuuluu kipeitä hetkiä mutta myös paljon hyviä muistoja. Isukki on vastuuntunnoton ikuinen mieslapsi ja äiti huonosta suhteesta toiseen sukeltava yksinhuoltaja. Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset saavat hahmot tuntumaan todellisilta. Sitä paitsi vanhemmat kasvavat tarinan edetessä siinä missä lapset. Nuoresta ja väsyneestä äidistä muodostuu jälkikasvun varttuessa oikeasti aikuinen nainen. Ehkä myös isukki oppii jotain.

Samaten katsoja pääsee näkemään, kuinka nappisilmäisistä kersoista kasvaa murkkuvuosien myötä omalaatuisia nuoria. Sen myötä he alkavat ymmärtää vanhempiensa tekemisiä sekä miettiä omaa tulevaisuuttaan ja identiteettiään. Varmasti kuka tahansa pystyy jossain määrin samaistumaan tähän kasvutarinaan. Kaikki etenee täysin luonnollisesti hahmojen kasvaessa ja vanhetessa katsojien silmien edessä. Illuusio vuosien vierimisestä on pettämätön. Ihan hätkähdin, kun jossain välissä sankarimme oli kasvanut kamalasti pituutta ja mutisi jotain käsittämätöntä sarkastinen ilme kasvoillaan. Aivan kuin oikeasti näkisi murkkuikään kasvanutta sukulaispentua pitkästä aikaa!
 
Tärkein onnistuminen Boyhoodissa tulee juurikin hahmoista. Kaikki näyttelijäsuoritukset (lukuun ottamatta sivurooleissa nähtäviä kiusaajia) tuntuivat rehdeiltä luonnollisilta. Moneen otteeseen unohdin katsovani fiktiivistä elokuvaa! Raja dokumentin ja käsikirjoitetun elokuvan välillä häilyi vähän väliä, sillä toteutus oli niin pettämättömän realistista. Ajatella, että nämä hahmot eivät oikeasti ole sukulaisia! Erityisesti pojan ja äidin välinen suhde oli toteutettu luonnollisesti ja hienosti. Ei mitään amerikkalaista "Oh honey mommy loves you so much" -siirappia vaan oikean oloisia ihmissuhteita.



Elokuva on tosiaan melkein kolme tuntia pitkä, eikä siinä tunnu olevan mitään päätä eikä häntää. Mutta niinhän se oikeastikin menee. Vuodet vierivät ja olosuhteet muuttuvat, eikä mukaan ole yritettykään iskeä jotain väkinäistä punaista lankaa. Tapahtumat vain seuraavat toisiaan saumattomasti. Erityinen kiitos on annettava leikkaukselle. Kohtauksesta toiseen ei siirrytä jonkin "Vuotta myöhemmin"-kyltin ja feidaavan siirtymän avulla. Pikemminkin homma kulkee saumattomasti kuten muistoissa. Merkittävät tapahtumat seuraavat toisiaan, ja jää katsojan vastuulle huomata ajan kuluneen. Soljuvan rakenteen vuoksi elokuva ei tuntunut ainakaan minun mielestäni uuvuttavan pitkältä. On vaikea keksiä, mistä tässä olisi voinut karsia.

Draaman kannalta elokuva tekee juuri sen mitä pitää. Herättää tunteita. Välillä hörähtelin ääneen, toisinaan menin aivan hiljaiseksi. Esimerkiksi alkoholisoituneen aviomiehen näyttelijän suoritus oli niin onnistunut, että aivan pahaa teki. Hetkellinen perhehelvetti oli lasten näkökulmasta selkäpiitä karmivaa seurattavaa. Mutta sitten siitäkin päästiin ja elämä jatkui. Teinipoikien keskinäiset jutut pistivät meikäläisen myhäilemään hyväksyvästi. Elokuvassa on paljon hyviä ja hauskoja pikku kohtauksia.

Vielä loppuun yksi seikka mistä pidin. Elokuva on oivallinen aikamatka viime vuosikymmenelle. Joka välissä saatoin bongata taustalta tuttuja videopelejä, laitteita, biisejä, leffoja sekä presidentinvaalien tapaisia tapahtumia. Ne auttoivat meikäläistä arvioimaan missä vuodessa milloinkin mentiin. Koska olen niin kamala friikki noiden vuosilukujen suhteen.




Tosiaan. Käykäähän katsomassa Boyhood. Olit sitten nuori aikuinen tai vanhempi ihminen, tulet nauttimaan kokemuksesta. Boyhood tavoittaa jotain hyvin todellista elämästä, ja herättää tunteiden lisäksi paljon ajatuksia. Ainakin itse tulen palaamaan tämän leffan pariin vielä tulevaisuudessa.

Mutta ensi vuoden Oscareissa voiton vie Star Wars Episodi VII, eikö vain? ;)

maanantai 12. tammikuuta 2015

Disney-nostalgiaa

Kuka hyvänsä minut tunteva tietää, että vellon mielihyvin menneisyydessä. Sisälläni piilee uusvanha retrosetä, joka kuorruttaa kaiken lapsuuteen liittyvän hunajaisella nostalgialla. Ajoittain fiilistelen näitä asioita miehinen kyynel silmäkulmassa ja nautin kokemuksesta aivan kybällä. Tämä on sinänsä hassua, koska en pitäisi itseäni 22-vuotiaana kovin vanhana. Olen kai vain luonteeltani sellainen, että kaipaan ajoittaisia nostalgiamyrkytyksiä, oli kyse sitten peleistä, kirjoista, elokuvista tai musiikista. Takuulla joskus vuosien päästä luen näitä vanhoja blogimerkintöjä ja huokailen haikeasti vanhojen hyvien aikojen muistoksi!

Noh, nostalgianarkkarina aloin lauantain tylsyydenpuuskassa pohtia, mitä tällä kertaa fiilistelisin. Hetken pähkäilyn jälkeen ajauduin katselmaan vanhoja Disney-elokuvia. Lapsena olin melkoinen Disney-asiantuntija, mutta teini-iän koitettua en vuosikausiin kehdannut pahemmin katsella "lasten piirrettyjä". Onneksi olen jo kypsä aikuinen (groteski mieslapsi) joten saatan katsella näitä elokuvataiteen ihmeitä ilman mitään pelkoa särkyneestä katu-uskottavuudesta.

Ensiksi hankin tietokoneeseeni Hola Unblocker-sovelluksen, jonka avulla pääsin helposti käsiksi Amerikan Netflixiin. Siellä valikoima oli hieman parempi kuin suomalaisessa versiossa, mutta en silti törmännyt aivan sellaiseen aarre-aittaan kuin odotin. Aladdinin tai Kaunottaren ja hirviön kaltaisia Disney-renessanssin jalokiviä ei kannattanut valikoimasta etsiä. Onneksi pääsin kuitenkin palaamaan joidenkin vähemmän ilmiselvien vaihtoehtojen äärelle. Mestarietsivä Basil Hiiri (1986) oli varsin hauska pikku seikkailu, etenkin koska Sherlock Holmes -mytologia avautuu nykyään huomattavasti paremmin kuin kersana. Alkuperäinen ääninäyttely oli melkoisen muikeaa kuunneltavaa dubbauksiin tottuneelle. Basilin jälkeen katselin lapsuuteni suosikin Herkuleksen (1997) joka ei ollut kestänyt aikaa ihan yhtä mairittelevasti. Mutta kyllä siitäkin tuli hyvä fiilis ja lämpimiä nostalgiavärinöitä.



Bernard ja Bianca Australiassa (1990) on varmasti Disneyn aliarvostetuin elokuva. Kukaan ei tunnu puhuvan siitä, tai edes muistavan sitä. Itse muistelisin nähneeni elokuvan joskus tarhassa VHS-kasetilta, ja erityisesti jättiläiskotka teki lähtemättömän vaikutuksen Pikku-Tuomakseen. Viime vuonna satuin täysin yllättäen näkemään pätkästä noin puolet, kun se pyöri Maikkarilla lauantaileffana. Yllätyin huomatessani, kuinka hyvältä elokuva edelleen näytti kaikkien vuosien jälkeen. Nyt pääsin sukeltamaan sen pariin oikein kunnolla, ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen. Enkä todellakaan pettynyt!

Animaatiojälki on jopa Disneyn mittapuulla henkeäsalpaavaa katseltavaa. Kohtaus, jossa jättiläiskotka roikottaa skidiä vetten yllä, on edelleen yhtä päätähuimava kuin muistoissani. Pääni halkeaa, kun ajattelen tavallisten ihmisolentojen animoineen jotain niin hienoa. Lisäksi leffa väisteli Disney-tekeleiden väsyneimpiä puolia. No okei, tietysti mukana oli puhuvia eläimiä ja muuta söpöä, mutta toimintakohtauksissa riitti tavallista enemmän omaperäisyyttä. Eikä niitä laulukohtauksiakaan ollut oikeastaan yhtään. Liekö tämä poikkeavuus sitten syy siihen, miksi Bernard ja Bianca on jäänyt niin unohduksiin? Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön välissä ilmestynyt elokuva oli outolintu, mutta jälkikäteen katseltuna erinomainen lajissaan. Nautin tästä jopa enemmän nyt, kuin lapsena.



Miksi Disneyn parhaat elokuvat toimivat edelleen? En osaa antaa yhtä selitystä, mutta joitain asioita pälkähti mieleeni. Ensinnäkin Disney-klassikot ovat kaikessa elämänmyönteisyydessään inspiroivia elämyksiä. Välillä porukkaa kuolee, ja asiat menevät muutenkin kehnosti, mutta onnelliseen loppuun voi aina luottaa. Yksinkertaisten stoorien ja helposti ymmärrettävien hyvä-paha -asetelmien äärellä mieli lepää. Meikäkäistä miellyttää myös näiden elokuvien tekninen taidokkuus, joka tekee niistä ehdotonta silmänkarkkia. Erityisesti eläinhahmoista näkee aina, että Disneyn animaattoreilla on ollut hauskaa!

Ja mikä tärkeintä, Disneyn klassikot operoivat puhtaasti TUNTEEN tasolla. Eihän näissä elokuvissa ole logiikan hiventäkään, mutta harvoinpa sitä jää miettimään. Ammottavat juoniaukot ja höyhenenkevyet hahmot on helppo antaa anteeksi, koska elokuvat ovat niin tavattoman tyydyttäviä tunnetasolla. Etenkin jos osaa heittäytyä tarinoiden mukaan lapsen tavoin kyseenalaistamatta. Miksi suuren taistelun aikana maa on autio, kuollut ja myrskyisä, mutta lopun koittaessa aurinko yhtäkkiä paistaa ja ruoho muuttuu vihreäksi? No koska se vaan tuntuu oikealta! Tunteiden herättelyssä auttavat varsin manipuloivat, haaveiluun ja unelmointiin kannustavat biisit. Jotkin näistä lurituksista nostavat vieläkin ihokarvat pystyyn, vaikka ne olisivat kuinka juustoisia ja naiiveja. Lisäksi onnelliset loput tuntuvat tyydyttäviltä, jos nyt vähän siirappisilta.

Tässä ihan unohtaa, että kauniiden piirroselokuvien takana on pelottava ja mustasukkaisesti tavaramerkkejään vaaliva jättikorporaatio, jonka lonkerot ulottuvat viihdemaailman kaikkiin kolkkiin. Jokaista hyvää elokuvaa kohtaan on tehty ainakin yksi kehno jatko-osa, puhumattakaan kaikesta muusta roskasta mitä yhtiö nykyään suoltaa. Mutta silti studion parhaissa elokuvissa on jotain, mikä iskee kaiken ikäisiin. Huomasin vaeltavani tänään yliopistolla katse kaukaisuudessa, ja ajoittain kaihoisasti huokaillen. Oih...

Ps. Auta armias, kun joskus innostun katsomaan Leijonakuninkaan uudestaan. En ole nähnyt sitä 11 vuoteen. Apua. :D

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Pikaiset kuulumiset

2015 on lähtenyt käyntiin niin vauhdilla, etten tahdo edes pysyä mukana! Palasin lomilta Ouluun poikkeuksellisesti jo ennen vuodenvaihdetta. En ollut koskaan aiemmin katsellut rakettien ammuskelua kaupungissa, mutta kokemus oli varsin mieluisa. Tai ainakin kaikki mitä tapahtui rakettien ammuskelun tiimellyksessä. :D Vuoden ensimmäiset päivät vietinkin sitten Pekan kanssa möllöillessä ja sekoillessa. Olen sitä paitsi uppoutunut niin perinpohjaisesti Assassin's Creed Unityn pelaamiseen, ettei blogin päivitys ole käynyt mielessäkään... Pitäisi kenties uudenvuodenlupauksena ryhtyä päivittämään blogia vähän säännöllisemmin.

Huomenna pitäisi mitä ilmeisimmin palata jälleen yliopistolle. Hämmästyttävää kyllä, homma ei napostele sitten lainkaan. Vaikka olenkin viettänyt melkein kuukauden päivät lomalla, ajatus velvollisuuksista tympii. :D Pitää varmaan unohtaa loikoilu ja potki itseä perseelle oikein olan takaa.

Hetkinen, taitaa olla mahdotonta potkia itseä olan takaa perseelle?

Anyway, tsekatkaahan vielä Rambo the Video Gamen arvostelu, jos ette ole sitä vielä nähneet. Pistin sen kasaan jo ennen vuodenvaihdetta, mutta onnettoman saamattomuuteni takia en muistanut edes mainostaa sitä täällä. Rehellisen kehnoja pelejä on hauskaa arvostella, koska teksti tuntuu melkeinpä kirjoittavan itsensä! Hyvien pelien kohdalla pitää aina hakata päätä seinään, kun niiden hienouksien selittely ei tahdo onnistua sitten millään. Paskojen pelien kohdalla runosuoni laulaa ja pelikuva puhuu puolestaan. :D