tiistai 20. tammikuuta 2015

Boyhood

Jälleen kerran juttua elokuviin liittyen, mutta miksipä ei? Oscar-ehdokkaat julkistettiin viime viikolla, ja jouduin jälleen kerran pyörittelemään silmiäni. Suurin osa ehdokkuuksia kahmineista elokuvista oli sellaisia, joista en ollut joko kuullut mitään, tai joita ei ollut edes ilmestynyt Suomessa. Olisin oikeasti odottanut Interstellarin pokaavan useita ehdokkuuksia. Avaruuspläjäys huomioitiinkin erikoistehosteiden ja äänisuunnittelun puolesta, mutta ilmeisesti akatemia ei arvostanut tekelettä aivan samalla tavalla kuin meikäläinen. Näinhän se menee. Parhaiden elokuvien listalla porskutteli sellaisia tekeleitä kuten hauskaksi väitetty Birdman (Se pitääkin käydä katsastamassa) ja draama Boyhood. Kävin eilen illalla Finnkinossa sivistämässä itseäni.

Boyhood on elokuva, jollaisesta olen joskus mielessäni haaveillut. Enkä nyt tarkoita sitä, että yleensä haaveilisin perhedraamoista. Mutta tarkoitan tapaa jolla elokuva on tehty. Boyhood oli aktiivisesti tuotannossa kahdentoista vuoden ajan. Joka vuosi kuvausryhmä kerääntyi jälleen kokoon käsikirjoittamaan ja kuvaamaan stooria eteenpäin. Katsojat pääsevät oikeasti näkemään, kuinka henkilöt vanhenevat ja muuttuvat ajan myötä. Päähenkilönä toimiva Mason Jr. on alussa kuusivuotias, ja leffan lopussa yliopistoon muuttava 18-vuotias nuorukainen. Idea on kaikessa mahtipontisuudessaan nerokas, enkä olisi ikinä uskonut, että kukaan ryhtyisi tällaisen elokuvan tuottamiseen. Mutta pelkällä idealla ei tietenkään ratsasteta pitkälle. Olin etukäteen huolissani, kantaisiko yksi kikka melkein kolmetuntista perhedraamaa.

Boyhood ilmestyi elokuvateattereihin aivan äskettäin, mutta Amerikassa se pyöri jo kesän aikana. Muistan tuolloin katsoneeni Half in the Bag -arvosteluohjelman kylmäkiskoisen tuomion leffasta. Kertoivat Boyhoodin olleen ylipitkä, tylsä ja huonolla päähenkilöllä varustettu draaman kuvatus. Sen jälkeen en kuullutkaan koko pätkästä ennen Oscareita. Pikainen Googlaus kertoi, että Half tn the Bag oli mielipiteensä kanssa miltei yksin. Elokuvaa kehuttiin niin universaalisti, että pakkohan se oli nähdä. Ja onneksi näin. Nyt tiedän, minkä elokuvan tulisi voittaa parhaan elokuvan Oscar tämän vuoden gaalassa!




Sinänsä Boyhoodissa ei ole mitään elämää suurempaa. Mason Jr.:n ja tämän perheen kasvutarina on alusta loppuun todellisuuteen sidottu ja pienimuotoinen. Lapsuuteen kuuluu kipeitä hetkiä mutta myös paljon hyviä muistoja. Isukki on vastuuntunnoton ikuinen mieslapsi ja äiti huonosta suhteesta toiseen sukeltava yksinhuoltaja. Saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta hyvät näyttelijäsuoritukset saavat hahmot tuntumaan todellisilta. Sitä paitsi vanhemmat kasvavat tarinan edetessä siinä missä lapset. Nuoresta ja väsyneestä äidistä muodostuu jälkikasvun varttuessa oikeasti aikuinen nainen. Ehkä myös isukki oppii jotain.

Samaten katsoja pääsee näkemään, kuinka nappisilmäisistä kersoista kasvaa murkkuvuosien myötä omalaatuisia nuoria. Sen myötä he alkavat ymmärtää vanhempiensa tekemisiä sekä miettiä omaa tulevaisuuttaan ja identiteettiään. Varmasti kuka tahansa pystyy jossain määrin samaistumaan tähän kasvutarinaan. Kaikki etenee täysin luonnollisesti hahmojen kasvaessa ja vanhetessa katsojien silmien edessä. Illuusio vuosien vierimisestä on pettämätön. Ihan hätkähdin, kun jossain välissä sankarimme oli kasvanut kamalasti pituutta ja mutisi jotain käsittämätöntä sarkastinen ilme kasvoillaan. Aivan kuin oikeasti näkisi murkkuikään kasvanutta sukulaispentua pitkästä aikaa!
 
Tärkein onnistuminen Boyhoodissa tulee juurikin hahmoista. Kaikki näyttelijäsuoritukset (lukuun ottamatta sivurooleissa nähtäviä kiusaajia) tuntuivat rehdeiltä luonnollisilta. Moneen otteeseen unohdin katsovani fiktiivistä elokuvaa! Raja dokumentin ja käsikirjoitetun elokuvan välillä häilyi vähän väliä, sillä toteutus oli niin pettämättömän realistista. Ajatella, että nämä hahmot eivät oikeasti ole sukulaisia! Erityisesti pojan ja äidin välinen suhde oli toteutettu luonnollisesti ja hienosti. Ei mitään amerikkalaista "Oh honey mommy loves you so much" -siirappia vaan oikean oloisia ihmissuhteita.



Elokuva on tosiaan melkein kolme tuntia pitkä, eikä siinä tunnu olevan mitään päätä eikä häntää. Mutta niinhän se oikeastikin menee. Vuodet vierivät ja olosuhteet muuttuvat, eikä mukaan ole yritettykään iskeä jotain väkinäistä punaista lankaa. Tapahtumat vain seuraavat toisiaan saumattomasti. Erityinen kiitos on annettava leikkaukselle. Kohtauksesta toiseen ei siirrytä jonkin "Vuotta myöhemmin"-kyltin ja feidaavan siirtymän avulla. Pikemminkin homma kulkee saumattomasti kuten muistoissa. Merkittävät tapahtumat seuraavat toisiaan, ja jää katsojan vastuulle huomata ajan kuluneen. Soljuvan rakenteen vuoksi elokuva ei tuntunut ainakaan minun mielestäni uuvuttavan pitkältä. On vaikea keksiä, mistä tässä olisi voinut karsia.

Draaman kannalta elokuva tekee juuri sen mitä pitää. Herättää tunteita. Välillä hörähtelin ääneen, toisinaan menin aivan hiljaiseksi. Esimerkiksi alkoholisoituneen aviomiehen näyttelijän suoritus oli niin onnistunut, että aivan pahaa teki. Hetkellinen perhehelvetti oli lasten näkökulmasta selkäpiitä karmivaa seurattavaa. Mutta sitten siitäkin päästiin ja elämä jatkui. Teinipoikien keskinäiset jutut pistivät meikäläisen myhäilemään hyväksyvästi. Elokuvassa on paljon hyviä ja hauskoja pikku kohtauksia.

Vielä loppuun yksi seikka mistä pidin. Elokuva on oivallinen aikamatka viime vuosikymmenelle. Joka välissä saatoin bongata taustalta tuttuja videopelejä, laitteita, biisejä, leffoja sekä presidentinvaalien tapaisia tapahtumia. Ne auttoivat meikäläistä arvioimaan missä vuodessa milloinkin mentiin. Koska olen niin kamala friikki noiden vuosilukujen suhteen.




Tosiaan. Käykäähän katsomassa Boyhood. Olit sitten nuori aikuinen tai vanhempi ihminen, tulet nauttimaan kokemuksesta. Boyhood tavoittaa jotain hyvin todellista elämästä, ja herättää tunteiden lisäksi paljon ajatuksia. Ainakin itse tulen palaamaan tämän leffan pariin vielä tulevaisuudessa.

Mutta ensi vuoden Oscareissa voiton vie Star Wars Episodi VII, eikö vain? ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti