maanantai 12. tammikuuta 2015

Disney-nostalgiaa

Kuka hyvänsä minut tunteva tietää, että vellon mielihyvin menneisyydessä. Sisälläni piilee uusvanha retrosetä, joka kuorruttaa kaiken lapsuuteen liittyvän hunajaisella nostalgialla. Ajoittain fiilistelen näitä asioita miehinen kyynel silmäkulmassa ja nautin kokemuksesta aivan kybällä. Tämä on sinänsä hassua, koska en pitäisi itseäni 22-vuotiaana kovin vanhana. Olen kai vain luonteeltani sellainen, että kaipaan ajoittaisia nostalgiamyrkytyksiä, oli kyse sitten peleistä, kirjoista, elokuvista tai musiikista. Takuulla joskus vuosien päästä luen näitä vanhoja blogimerkintöjä ja huokailen haikeasti vanhojen hyvien aikojen muistoksi!

Noh, nostalgianarkkarina aloin lauantain tylsyydenpuuskassa pohtia, mitä tällä kertaa fiilistelisin. Hetken pähkäilyn jälkeen ajauduin katselmaan vanhoja Disney-elokuvia. Lapsena olin melkoinen Disney-asiantuntija, mutta teini-iän koitettua en vuosikausiin kehdannut pahemmin katsella "lasten piirrettyjä". Onneksi olen jo kypsä aikuinen (groteski mieslapsi) joten saatan katsella näitä elokuvataiteen ihmeitä ilman mitään pelkoa särkyneestä katu-uskottavuudesta.

Ensiksi hankin tietokoneeseeni Hola Unblocker-sovelluksen, jonka avulla pääsin helposti käsiksi Amerikan Netflixiin. Siellä valikoima oli hieman parempi kuin suomalaisessa versiossa, mutta en silti törmännyt aivan sellaiseen aarre-aittaan kuin odotin. Aladdinin tai Kaunottaren ja hirviön kaltaisia Disney-renessanssin jalokiviä ei kannattanut valikoimasta etsiä. Onneksi pääsin kuitenkin palaamaan joidenkin vähemmän ilmiselvien vaihtoehtojen äärelle. Mestarietsivä Basil Hiiri (1986) oli varsin hauska pikku seikkailu, etenkin koska Sherlock Holmes -mytologia avautuu nykyään huomattavasti paremmin kuin kersana. Alkuperäinen ääninäyttely oli melkoisen muikeaa kuunneltavaa dubbauksiin tottuneelle. Basilin jälkeen katselin lapsuuteni suosikin Herkuleksen (1997) joka ei ollut kestänyt aikaa ihan yhtä mairittelevasti. Mutta kyllä siitäkin tuli hyvä fiilis ja lämpimiä nostalgiavärinöitä.



Bernard ja Bianca Australiassa (1990) on varmasti Disneyn aliarvostetuin elokuva. Kukaan ei tunnu puhuvan siitä, tai edes muistavan sitä. Itse muistelisin nähneeni elokuvan joskus tarhassa VHS-kasetilta, ja erityisesti jättiläiskotka teki lähtemättömän vaikutuksen Pikku-Tuomakseen. Viime vuonna satuin täysin yllättäen näkemään pätkästä noin puolet, kun se pyöri Maikkarilla lauantaileffana. Yllätyin huomatessani, kuinka hyvältä elokuva edelleen näytti kaikkien vuosien jälkeen. Nyt pääsin sukeltamaan sen pariin oikein kunnolla, ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen. Enkä todellakaan pettynyt!

Animaatiojälki on jopa Disneyn mittapuulla henkeäsalpaavaa katseltavaa. Kohtaus, jossa jättiläiskotka roikottaa skidiä vetten yllä, on edelleen yhtä päätähuimava kuin muistoissani. Pääni halkeaa, kun ajattelen tavallisten ihmisolentojen animoineen jotain niin hienoa. Lisäksi leffa väisteli Disney-tekeleiden väsyneimpiä puolia. No okei, tietysti mukana oli puhuvia eläimiä ja muuta söpöä, mutta toimintakohtauksissa riitti tavallista enemmän omaperäisyyttä. Eikä niitä laulukohtauksiakaan ollut oikeastaan yhtään. Liekö tämä poikkeavuus sitten syy siihen, miksi Bernard ja Bianca on jäänyt niin unohduksiin? Pienen merenneidon ja Kaunottaren ja hirviön välissä ilmestynyt elokuva oli outolintu, mutta jälkikäteen katseltuna erinomainen lajissaan. Nautin tästä jopa enemmän nyt, kuin lapsena.



Miksi Disneyn parhaat elokuvat toimivat edelleen? En osaa antaa yhtä selitystä, mutta joitain asioita pälkähti mieleeni. Ensinnäkin Disney-klassikot ovat kaikessa elämänmyönteisyydessään inspiroivia elämyksiä. Välillä porukkaa kuolee, ja asiat menevät muutenkin kehnosti, mutta onnelliseen loppuun voi aina luottaa. Yksinkertaisten stoorien ja helposti ymmärrettävien hyvä-paha -asetelmien äärellä mieli lepää. Meikäkäistä miellyttää myös näiden elokuvien tekninen taidokkuus, joka tekee niistä ehdotonta silmänkarkkia. Erityisesti eläinhahmoista näkee aina, että Disneyn animaattoreilla on ollut hauskaa!

Ja mikä tärkeintä, Disneyn klassikot operoivat puhtaasti TUNTEEN tasolla. Eihän näissä elokuvissa ole logiikan hiventäkään, mutta harvoinpa sitä jää miettimään. Ammottavat juoniaukot ja höyhenenkevyet hahmot on helppo antaa anteeksi, koska elokuvat ovat niin tavattoman tyydyttäviä tunnetasolla. Etenkin jos osaa heittäytyä tarinoiden mukaan lapsen tavoin kyseenalaistamatta. Miksi suuren taistelun aikana maa on autio, kuollut ja myrskyisä, mutta lopun koittaessa aurinko yhtäkkiä paistaa ja ruoho muuttuu vihreäksi? No koska se vaan tuntuu oikealta! Tunteiden herättelyssä auttavat varsin manipuloivat, haaveiluun ja unelmointiin kannustavat biisit. Jotkin näistä lurituksista nostavat vieläkin ihokarvat pystyyn, vaikka ne olisivat kuinka juustoisia ja naiiveja. Lisäksi onnelliset loput tuntuvat tyydyttäviltä, jos nyt vähän siirappisilta.

Tässä ihan unohtaa, että kauniiden piirroselokuvien takana on pelottava ja mustasukkaisesti tavaramerkkejään vaaliva jättikorporaatio, jonka lonkerot ulottuvat viihdemaailman kaikkiin kolkkiin. Jokaista hyvää elokuvaa kohtaan on tehty ainakin yksi kehno jatko-osa, puhumattakaan kaikesta muusta roskasta mitä yhtiö nykyään suoltaa. Mutta silti studion parhaissa elokuvissa on jotain, mikä iskee kaiken ikäisiin. Huomasin vaeltavani tänään yliopistolla katse kaukaisuudessa, ja ajoittain kaihoisasti huokaillen. Oih...

Ps. Auta armias, kun joskus innostun katsomaan Leijonakuninkaan uudestaan. En ole nähnyt sitä 11 vuoteen. Apua. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti