keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kostajien paluu



Avengers: Age of Ultron tuli tänään elokuvateattereihin! En tietenkään malttanut odottaa, vaan kipitin katsomaan sen ensimmäisessä päivänäytöksessä. En spoilaa mitään tapahtumia, vaan yritän laverrella sopivan epämääräisesti.

Marvel-leffoja ilimestyy kuin sieniä sateella, mutta harva jaksaa valittaa asiasta. Jos joku ei syty Kapteeni Amerikka kakkoselle tai Guardians of the Galaxylle, hän saa vastata vääristä mielipiteistään meikäläiselle. :D Synkistelevien ja realismiin pyrkivien supersankarileffojen keskellä Marvelin kevyet rainat erottuvat mukavasti edukseen. 

Sen takia en alun perin lämmennyt ihan täysin Avengers: Age of Ultronin trailereille.  Meininki näytti väkinäisen vakavalta. Katsokaa vaikka, jos olette jollain ilveellä onnistuneet välttymään traikun näkemiseltä. 



Ensimmäinen Avengers oli pari vuotta sitten aika kovaa kamaa. Muistaakseni yksi ensimmäisistä blogipostauksistani keskittyi Avengersin kehumiseen. Älytöntä, että siitäkin on jo kolme vuotta aikaa! Marvelin supersankarien yhteinen megaleffa oli melkein kuin nörttien unelmien täyttymys. Thor, Rautamies, Kapteeni Amerikka, Hulk, Musta leski, Haukansilmä… Älyttömästä hahmovalikoimasta huolimatta elokuva pysyi kasassa mestarillisesti. Jatko-osa ei ole aivan samanlainen napakymppi, mutta miten se edes voisi olla? Odotukset ovat valmiiksi korkealla, tiimi on jo kasassa ja toimintavaihde pitää vetää tappiin jo alusta saakka. Ähkyhän siinä iskee, mutta näin ne jatko-osat toimivat.

Heti alkuun pitää todeta, että meininki on aiempaa vakavampi. Kapinoivan tekoälyn ympärillä pyörivä tarina sukeltaa aikaisempaa enemmän hahmojen pään sisälle. Pahimmat pelot käyvät toteen ja sisäiset erimielisyydet nousevat pinnalle ja välillä kaikki on kurjaa. Marvelin tulevaa suurta sisällissotaa pohjustetaan alleviivaten. Onneksi hahmojen välinen pään aukominen keventää tunnelmaa aina, kun meininki uhkaa mennä liian angstiseksi. Age of Ultronissa huumori ei ole aivan yhtä luontevaa ja ratkiriemukasta kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta pikku nenänauruja irtosi vähän väliä. Pari hölmöä läpyskää sai aikaan kollektiivista hohotusta yleisön keskuudessa. Jossain on siis onnistuttu.



Elokuva oli päihdyttävän toiminnantäyteinen. Jo ensi metreillä porukka pääsee pieksemään pahiksia vasemmalta ja oikealta. Vuosien jälkeen oli makeaa nähdä kapteenin ja Thorin hakkaavan porukkaa yhteistuumin. Puolivälissä meno rauhoittuu, mutta viimeinen kolmannes on tuttuun tyyliin räjähdysten ja kamera-ajojen täyteistä ADHD-mäiskettä. Myönnän, että vähän tuli ähky. Silmille tykitettiin tehosteita melkein kuin Transformers-elokuvissa konsanaan. Toki sillä erolla että Avengersissa ei iske myötähäpeä tai totaalinen välinpitämättömyys ruudulla huitovia hahmoja kohtaan. Jokainen sankari saa tähtihetkensä, vaikka olisin henkilökohtaisesti toivonut Thorille enemmän ruutuaikaa. Ukkosenjumalan omahyväinen mölinä tarjoaa omaan makuun leffan parhaat naurut. 

Pientä valituksen aihetta aiheuttaa mukaan ängetty romanttinen sivujuoni ™ joka vetää turhuudessaan vertoja Hobitti-leffojen hempeilyille. Sen sijaan päätarinan vakavampi meininki ei minua haitannut tällä kertaa. Hahmot tuntuivat itselleen uskollisilta, eikä draama yltynyt nolostuttavalle tasolle. 

Tiivistettynä Age of Ultron on perusvarma ja hyvin tehty jatko-osa. Ei mikään Imperiumin vastaisku mutta ei myöskään Tuomion temppeli, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Jos ette ymmärrä, kannattaa perehtyä enemmän elokuviin. Ensimmäisen Avengersin ystävien kannattaa ehdottomasti vaivautua leffateatteriin, vaikka yhtä ällistyttävää meininkiä ei kannata odottaa. Kyllä tämänkin pätkän äärellä viihtyy, ainakin jos sarjakuvasankarit ovat lähellä sydäntä.

3/5


 Ps.  Kolmiulotteinen tehoste oli ihan jees mutta ehkä vilinästä olisi saanut paremmin selvää ihan perinteisellä tavalla seurattuna.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Uusi ja varsin Nopsa munamankeli!



Kevät tuli, linnut laulavat ja tiet pölisevät perhanasti. Oulu on satavarman huhupuheen perusteella Suomen paras polkupyöräkaupunki, ja se on helppo uskoa. Jos asuu yksin, ei autoa tarvitse juuri mihinkään. Pyörällä paikasta toiseen hujauttaa hetkessä. Ei tarvitse pelätä loputtomia mäkiä tai jättimäisiä railoja asvaltissa. Toki täällä tuulee aina, mutta sille kukaan ei voi mitään. Jotkut hullut kulkevat polkemalla vuoden ympäri, mutta itse aloitin pyöräilykauden vasta tänään. Ja tein sen vieläpä tällä uutuuttaan kiiltelevällä menopelillä! 



Edellisellä vehkeellä tulikin ajettua tasan kahdeksan vuotta. Armon vuonna 2007 Kemijärven nuoret hurjat päristelivät mopoilla ja skoottereilla. Vaan minäpä en. Kuljin paikasta toiseen perinteisesti polkien. Tähän ei liittynyt sen suurempaa asenteellisuutta tai erikoisuuden tavoittelua, vaan jätin mopot sikseen puhtaasta mielenkiinnon puutteesta. Kalliita ja äänekkäitä vehkeitä. Sitä paitsi mopopoikien keskinäinen päteminen oli vähintäänkin väsyttävää kuunneltavaa. Kuka jaksaisi päivittäin kinastella menopelien välisestä paremmuudesta ja täysin tyhjänpäiväisistä teknisistä yksityiskohdis… 

Itse asiassa harrastin teininä juuri tuota. Aiheena eivät kuitenkaan olleet mopedit vaan pelikonsolit. Voivoivoivoi.

Takaisin asiaan. Viisitoistavuotiaana sain lahjaksi todella makian Scott-merkkisen polkupyörän. 21-vaihteinen menopeli on palvellut minua siitä aina näihin päiviin saakka. Se on nähnyt hellettä, sadetta ja räntää sekä upottavaa liejua. Seikkailujen aikana olen lentänyt sen kyydistä useita kertoja. Jollain ihmeellisellä mäihällä en ole koskaan loukkaantunut näiden painovoimaa uhmaavien stunttien seurauksena. En edes viime vappuna, jolloin legendaarinen ryypiskely sai minut kaatumaan kaksi kertaa puolen kilometrin mat… Ai niin, äiti lukee näitä juttuja. Viime vappuna siis poikkeuksellinen sivutuuli nakkasi minut kahdesti samaan ojaan. :D

Puolen tonnin hintainen Scott on kuitenkin ehtinyt rupsahtaa pahanpäiväisesti. Kaikki osat ovat kuluneita aina käsikahvoista vaihdemittariin, penkkiin, hammasrattaisiin, ketjuihin, jarruihin ja niin edelleen. Jo parina keväänä olen vienyt pyörän kalliiseen huoltoon, jossa siihen on taiottu jälleen uutta elämää. Mutta tänä vuonna en siihen enää ryhdy. Oli aika antaa vanhan ja kenkkuilevan maastopyörän menehtyä arvokkaasti. Tilalle kaipasin jotain vähemmän sporttista ja enemmän kaupunkilaista. Siis sellaista joka sopisi elämästä vieraantuneen hipsterin imagolle, mutta samalla kestäisi enemmän kuin kaksi kesää.

Iskin Intersportissa silmäni Nopsa-merkkisiin pyöriin, joita myytiin pois uusien mallien tieltä. Neljänsadan euron hintaiset munamankelit irtosivat nyt kolmanneksen halvemmalla. Jäin pohtimaan, tulisiko minun hankkia klassinen 7-vaihteinen citypyörä  Mondo, vaiko yksivaihteinen ja mukavan rento retromalli Kombi.  Järki suositteli ensiksi mainittua, etenkin koska hintaeroa oli alle viiden kympin verran. Toisaalta 21-vaihteisen Scottin kanssa painiminen ja kiroilu on herättänyt minussa pyhän vihan vaihdepyöriä kohtaan. Päätin siis jättää asian hautumaan päiväksi. Samalla tietenkin soitin äidille ja pyysin sponsorointia. Tuomas 23v tarvii synttärilahjaksi uuden polkupyörän. Kuinka miehekästä.

Kokeilin tänään kumpaakin vaihtoehtoa ja päädyin Kombiin. Fiilis yksinkertaisesti vei voiton! Pyörä on nätti, simppeli ja sillä ajaminen tuntuu ruhtinaalliselta. Leveä penkki hellii takalistoa ja letkeä ajoasento houkuttelee ottamaan rennosti.  Toki vaihteiden puute rajoittaa polkemisvauhtia ja liikkeelle lähtöä ylämäkeen, mutta onko kaupungissa tuollaisilla seikoilla edes merkitystä? Minusta ei ole kovin kummoisiin huoltotoimenpiteisiin, joten siinäkin mielessä valintani oli aivan oikea. Kevyt Kombi ei ollut ainakaan neitsytmatkansa aikana ollenkaan raskas polkea. Lisäksi vihreät vanteet keräsivät välittömästi kehuja ohi kulkeneelta naisihmiseltä, mikä on Suomessa varsin harvinaista.

Nyt pitäisi vain pitää huoli, ettei kukaan pitkäkyntinen kähvellä arvokasta uutukaistani. Siinä vaiheessa saattaisi lähteä meikäläisen nimi pois vanhempien testamentista. :D


torstai 9. huhtikuuta 2015

Olisinpa kyllin kolea kaveri hankkiakseni tatuoinnin



Alkuillan päähänpistoja: Olen aina pitänyt hyvin tehtyjä tatuointeja kauniina ilmestyksinä. Melkein tekisi mieli lätkäistä jotain iholle. 

Nuorempana en ollut yhtään kiinnostunut ulkonäköni tuunailusta. Pukeuduin (jo silloin) vähän miten sattuu, eikä mielessäni käynytkään tatuointien saati sitten lävistyksien hankkiminen. Itse asiassa en ole edes koskaan värjännyt hiuksiani!  Tällainen suomalaisen masentava harmaanruskea kuontalo saa luvan kelvata.

Kai tällä on paljon tekemistä sen kanssa, millaisissa piireissä liikuskelee. Kaveripiiriini ei ole juurikaan kuulunut tuonelan tienviittoja tai punkkareita. Tietyillä Lapin kylillä poikien lävistykset ja tatskat keräävät osakseen edelleen hieman liikaa huomiota ikäloppujen ihmisten keskuudessa. Ilmeisesti tuollaiset jutut olivat vielä vuosikymmeniä sitten jokin asenteellisuuden merkki. Nykyään lävärit ja tatuoinnit saattavat olla arkipäivää, joten en ymmärrä miten nuo asenteet yhä elävät. Olenpa kuullut, että niistä voisi olla haittaa työpaikan saannin kannalta. Älytön juttu, mutta tällaisessa maailmassa elämme.

Nyt kun olen asunut jo pidemmän aikaa rennossa kaupunkiympäristössä, annan (paskan) persoonallisuuteni näkyä aiempaa vapaammin ulkonäössä. Esimerkiksi leveä irokeesi kuului kauan vakiotuntomerkkeihini. Sittemmin hipsterimäinen ananastukka on osoittautunut helpommaksi valinnaksi, mutta pidän edelleen keesiä ihan parhaana keksintönä! Minulta kyseltiin etenkin keesikaudella, aionko hankkia vaikkapa läväriä tai korua korviin. Enpä ole saanut aikaiseksi, mutta mielestäni moiset sopisivat meikäläisen habitukseen aika kivuttomasti. Mitään venytysrinkulaa tuskin ottaisin korvalehteen, mutta yhdestä pikku helyssä tuskin olisi paljoa haittaa. Jos nyt ei mitään konkreettista hyötyäkään.

Tatuoinnin hankkiminen puolestaan olisi makeaa jo siksi, että voin jo kuvitella tuttujen kateudesta ja myötähäpeästä pöyristyneet ilmeet. :D En kuitenkaan aio hankkia sellaista, ennen kuin keksin jonkin merkityksellisen ja upean näköisen kuvan. Ei maksa vaivaa pistää jotain NES-ohjaimen kuvaa pakaraan tai tribaalia habaan. Sopivan kuvion lisäksi päänvaivaa aiheuttaisi juurikin oikean paikan valinta. Kroppani ei ole niin sporttinen, että kehtaisin sitä pahemmin esitellä. Sitä paitsi käteni  ovat niin rimpulat hattaratikut, ettei niihin edes paljoa mahtuisi. Hrrmmh. Pohkeet olisivat toki yksi mahdollisuus.

Toistaiseksi tatuointien ja lävistysten hankkiminen on siis jäänyt väliin, mutta olen täysin avoimena ajatukselle. En ymmärrä monien ihmisten ennakkoluuloisuutta tai asenteellisuutta näitä juttuja kohtaan. Sen kuitenkin ymmärrän, jos näitä ei itse uskalla tai halua hankkia. Kivuliasta touhua käsittääkseni. Ja semi kallista.