tiistai 28. heinäkuuta 2015

Räps räps, Kuvia Lapin kesästä!

Pakollinen peilipose. Lasit puuttuu koska emmätiiä.
Meikän törsäysputki sen kun jatkuu! Satuin Rovaniemen reissulla hankkimaan kauan haaveilemani kapistuksen, eli järjestelmäkameran. Nyt voin kulkea joka paikkaan tonnin painoisen kameralaukun kanssa kuin mikäkin wannabe-paparazzi.

Erityisesti teinivuosina valokuvien räpsimistä tuli harrastettua ahkerasti, mutta välineistöni ei koskaan ollut ihan parasta laatua. Nykyaikaisilla pokkarikameroilla saa osaavissa käsissä oikein makiaa kuvamateriaalia, mutta laatu kalpenee silti kunnon järkkärin rinnalla. Kunnon järjestelmäkameralla kuvista saa myös laadukkaita todella vähäisellä vaivalla. Ainoastaan puolen tonnin hintalaput pitivät meikää aisoissa.

En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun SONYn Alfa 3000-malli irtosi alennuksessa puoleen hintaan. Pikainen googlaus kertoi että kyseessä on todellakin kaltaiselleni alfalle sopiva rakkine, joten pistin Visan vikisemään. Enkä ole katunut.

Suurin osa kameran ominaisuuksista on minulle vielä hämärän peitossa, mutta onneksi käyttöliittymä on sangen aloittelijaystävällinen. Kuvien räpsiminen on sikahelppoa ja jälki parhaimmillaan seksivau-tasoa. Huonoimmillaankin otoksista tulee ihan katsomiskelpoisia. Oletuksena mukana tuleva objektiivi ajaa asiansa mutta kaipaan jo vähän enemmän vapautta. Pitäisi joskus tulevaisuudessa ostaa enemmän objektiiveja, jotta voin ottaa supermakrokuvia tai zoomata pidemmälle. Ja parempi salama, jonka suuntaa saisi itse säätää. Heh, olikohan tämä ostos sittenkään niin edullinen?

Anyway, tässä pari kuvaa ensimmäisten päivien ajalta. Ei mitään ihmeellistä, mutta uutuudenviehätyksessä sitä tulee ikuistettua kaikenlaista.

Uudella kameralla on aina pakko sohia ensiksi lähikuvia kasvikunnasta. Tänä kesänä aurinko on ollut enimmäkseen vieras valoilmiö, mutta sadekelissäkin riittää tunnelmaa.


Tämän usvaisen maisemakuvan nappasin Karvakkojoen sillalta keskellä yötä. Lapissa ei ole vieläkään tämän hämärämpää öisin, mikä on tietenkin hieno juttu valokuvaajan kannalta. Ympärillä pyörivät miljoonat sääsket ovat asia erikseen...


Kemijärveläistä arkkitehtuuria aivan lapsuudenkotini viereisestä metsästä.Harvalla on ollut muksuna ihan kodin vieressä näin hienoa kummitusröttelöä! Tuo metsä oli ylipäätään sangen kuumotteleva paikka. Talvisin juoksin pimeitä polkuja pitkin kuin tuulispää jotten joutuisi Vendigon kynsiin. Sitä se vilkas mielikuvitus teettää. :D

Meidän elukka nauttii eläkepäivistään auringonpaisteessa. Tätä edustavampia kuvia siitä on vaikea saadakaan, koska piski on valveilla melkoinen diiva.

Tämä järvimaisema on napattu mummilan rannasta. Ukin aikoinaan kunnostama uittolaiva lojuu nykyään rannalla vailla käyttöä. Harmin paikka, sillä paatilla seilaaminen on lystiä puuhaa! Toivottavasti joku hillopäällikkö tajuaa ostaa sen itselleen huvittelukäyttöön.

Mummilan takapihaa. Voisiko idyllisempää  olla? Tykkään uudessa kamerassa etenkin siitä kuinka kirkkaina värit toistuvat ilman minkäänlaista kuvanmuokkausta.


Omat poseeraukset ei mene aina ihan nappiin. :D Pitää opetella säätämään tuota syväterävyyttä jahka jaksan.

Olen muuten jälleen kerran kesätöissä Kemijärven kotiseutumuseolla! Taustalla näkyy jonkin verran pirtin esineistöä. Keskelle eksyi täysin sattumalta joku elämästä vieraantunut hipsterin kuvatus.

Pirtin lattialta saattaa bongata myös tällaisia iljetyksiä! Kuoriainen liikkui todella vaivalloisesti, koska sen takaraajoista roikkui villakoiran kokoisia pölypalloja. Kymmenen epätarkan otoksen jälkeen sain napattua tämän kuvan, minkä jälkeen nakkasin luontokappaleen hellävaraisesti pihalle. :)

Lopuksi vielä yksi selkärangaton eliö. Tämä urhea sissi ryömi sateen pieksemän jalkakäytävän ylitse, ja ainoastaan meikäläisen äkkijarrutus säästi sen yliajolta. Pomppasin polkupyörän selästä ja kaivoin kameran esille. Madolla oli mittaa ainakin kahdenkymmenen senttimetrin verran.


Kameralla leikkiminen ei jää tähän. Saa nähdä, siirrynkö kenties käyttämään järkkäriä meikän tulevissa videoprojekteissa. Jos niitä nyt tulee ennen syksyä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Nintendo-värisuorani on nyt täydellinen!



Minulla on jälleen pitkästä aikaa hieman rahaa, kiitos kaksien kesätöiden sekä valtiolta huijatun anotun opintolainan. Päätin siis toteuttaa ikuisuuden ajan hautomani haaveen, ja ostin pelikokoelmani koristeeksi Nintendo 64:n. Kaltaiseni Nintendon lippua liehuttelevan tosipelaajan kannalta on jopa häpeällistä, että olen laiminlyönyt masiinan ostoa näin kauan.

Koska olen tällainen nostalgiassa märehtivä tunteilija niin eiköhän muistella vähän menneitä. Nipa kuusnepa oli olennainen osa meikäläisen muksuaikoja. Ensimmäiset todelliset muistoni videopeleistä ajoittuvat vuoden 1998 keväälle, jolloin pääsin käsiksi Super Mario 64:ään Rovaniemen keskussairaalan lastenosastolla. Kolmiulotteinen ja yltiövärikäs grafiikka oli tuohon aikaan tavattoman päräyttävää kamaa kenelle hyvänsä, mutta etenkin viisivuotiaalle noobille se oli kuin magiaa. Itse pelaamisesta ei tietenkään tullut juuri mitään, mutta jo pelkästään Mariolla juokseminen tarjosi tarpeeksi haastetta. Tästä heräsi meikäläisen kiinnostus videopeleihin ja kaikkeen niihin liittyvään. Tai näin olen ainakin jälkikäteen itselleni uskotellut.




Tulevina vuosina Nintendo 64 säilyi edelleen mysteerisenä ja haluttuna taikaboksina, joka löytyi vain harvalta kaveriltani. Joka nulikalla (paitsi minulla) oli kotona Pleikkari, mutta kasetteja nielevä Nintendo säilyi porvareiden pelilaitteena. Ehkä juuri siksi muistelen niin suurella lämmöllä Pokémon Stadiumin, Yoshi’s Storyn ja ennen kaikkea Super Mario 64:n äärellä vietettyjä harvinaisia hetkiä. Nuorisotiloilta löytyi toki yksi kuusnelonen, mutta ilkeät teinit pelasivat sillä GoldenEye 007:aa eivätkä antaneet meidän juniorien pelata juuri ikinä. Yhyy.

Hypätäänpä armon vuoteen 2015. Nykyään pelikonsoleissakin alkaa olla noin 2000 kertaa enemmän keskusmuistia ja ylipäätään moninkertainen määrä vääntöä kuusneloseen nähtynä. Kiiltäviin ja seksikkäisiin nykyvehkeisiin verrattuna yhdeksänkymmentäluvun konsolit ovat kuin antiikkisia leluja, mutta juuri siinä piilee niiden viehätys. Kaipaukseni tuhnua pelilaitetta kohtaan yltyi niin suureksi että lopulta päätin hommata masiinan huutonetistä. Kolmen ohjaimen ja viiden pelin kera paketille kertyi hintaa hieman reilu satanen. Tilasin paketit suoraan Kemijärvelle jotta pääsisin nautiskelemaan ostoksestani mahdollisimman ripeästi.

Näistä on hyvä lähteä liikkeelle


Meikän oli vaikea peitellä lapsellista intoani kun revin postipakettia auki apinan raivolla. Sisältä paljastui kaikki mitä luvattiin, joskin huomasin välittömästi ohjainten olevan hieman rapakuntoisia. Nintendo 64:n kapulat nyt ovat ylipäätään lievästi sanottuna omaperäisiä kolmihaaraisia palikoita, mutta niillä on myös ärsyttävä tapa kulua käytössä. Ohjaintikut alkavat normaalin pelailun seurauksena lerpattaa holtittomasti, mikä tietysti tekee ohjauksesta vähemmän tarkkaa. Kaikissa ohjaimissa oli havaittavissa löystymistä, joskin vain yhdessä oikeaksi riesaksi asti. Päätin vähän kokeilla, josko osaisin korjata ongelman itse.

Etsin netistä videon jossa mainostettiin ”helppoa ja nopeaa korjausta”. Tarvittiin vain ruuvimeisseli ja pari palaa teippiä. Okei. Katsoin videon ja tein kaiken liioitellun huolellisesti perässä. Irrotin minikokoiset ruuvit ja purin ohjaimen pöydälle pala kerrallaan. Aivan kuin tekisi ruumiinavausta sammakolle. Oli jännä huomata, etteivät nämä laitteet toimikaan taialla vaan niiden sisällä on paljon mitättömän pieniä (mutta ilmeisen tärkeitä) osia. Ohjeiden avulla homma hoitui hitaasti mutta varmasti, ja sain uusavuttomuudestani huolimatta analogitatin fiksattua. Enää piti pistää palat takaisin paikalleen.

45 minuuttia myöhemmin ohjain ei ole vieläkään kasassa joten pistän sen nyrkillä pillun päreiksi. Mikään ei ole tämän vaivan arvoista. :D

Easy Fix my Ass


Ostin netistä valmiiksi huolletun pädin tilalle ja nyt homma pelittää. En uskalla enää koskea pädeihin uusavuttomilla tahmanäpeilläni, vaan annan kavereiden kokeilla onneaan kapuloiden kanssa jahka pääsen takaisin Ouluun. Kun tyhmä säätäminen oli saatu pois alta, pääsin käsiksi itse pääasiaan eli peleihin. Eniten aikaani olen upottanut Star Wars Episode I Raceriin ja Goldeneyen kampanjaan. Vanhat pelit ovat tavallaan uskomattoman kökköjä, mutta toisaalta juuri sellaisia kuin muistelinkin. Tätä videopelit parhaimmillaan olivat silloin kun olin penska! Kömpelöitä mutta kunnianhimoisia. Toisin kuin nykyajan pelit jotka ovat teknisesti upeita mutta sisällön suhteen turvallisia. 




Nyt pitää vielä ostella lisää pelejä kuusneloselle. Toivottavasti saan tulevaisuudessa tehtyä näistä peleistä Retroluolasto-jaksoja. Mutta saa nähdä mihin aika ja into riittävät. Kandin deadline lähestyy joten omat videoprojektit on jätettävä vähän syrjään siksi aikaa.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kuinka nörtti ryhtyi hakkaamaan säkkiä. Heh heh.

Meikän opiskelijakämpän kellarissa sijaitsee jokin kuntosalin tapainen ja viehättävän tunkkaiselta tuoksahtava tila. Mikäli uskaltautuu tähän keltaisessa valossa kylpevään hikisyyden tyyssijaan, saattaa sieltä bongata lukuisia punttisaleilta tuttuja laitteita. Toki sillä erotuksella että huomattava osa noista laitteista on rikottu korjauskelvottomiksi. Kerrostalomme tuntien tämä tuskin yllättää ketään. Hississäkin on graffiteja, jotka näyttävät kehitysvammaisen lapsen piirtämiltä.

Ghettomaisesta ulkonäöstä johtuen salilla on varsin usein ihan tyhjää, ja silloin on meikäläisen aika iskeä. En suinkaan hyökkää käsipainojen tai soutulaitteiden kimppuun, koska ajatuskin basilleja kuhisevista metallitangoista saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Punttisali ei ylipäätään ole se meikän juttu, kuten hattaratikkua muistuttavista käsivarsistani epäilemättä näkee. Olen kuitenkin aloittanut vastikään uuden liikunnallisen harrastuksen, nimittäin kuntonyrkkeilyn! Siihen tarkoitukseen ghettosalin tuhanteen otteeseen piesty mätisäkki riittää mainiosti.



Alun perin sain innostuksen kuntonyrkkeilyyn... Wii Fit Plussasta joskus viime vuonna. Vaikka kyseinen videopeliksi naamioitu teknologiademo ei onnistunut houkuttelemaan meikää terveellisempien elämäntapojen pariin, nautin kovasti rytminyrkkeilyminipelistä (yhdyssanahirviö, argh). Siinähän siis imitoitiin nyrkkeilyä Wiin ohjaimet käsissä ja steppailtiin tasapainolaudan kanssa. Pelatessa oppi joitain nyrkkeilyn liikeratoja ja etenkin askeleiden ottoa kunkin lyönnin kohdalla. Halusin ryhtyä rankaisemaan oikeaa nyrkkeilysäkkiä.

Koska olen tunnetusti todella oma-aloitteinen kaiken liikunnan suhteen, odotin vuoden verran ennen kuin tein asian eteen yhtään mitään. Eräällä Rovaniemen reissulla äiti sitten tarjoutui sponsoroimaa meikälle nyrkkeilyhanskat jostain urheiluliikkeestä. Vein hanskat kotiin ja perehdyin netissä nyrkkeilytekniikkoihin ja mahdollisiin treeneihin. Perehtymisellä tarkoitan vartin pläräystä Googlessa. Sitten kipitin kellariin ja ryhdyin moukaroimaan sitä säkkiä naurettavilla pikku siimoillani. Hiki tuli ja hartiajumit lähtivät! Tämähän oli parasta treeniä pitkään aikaan! Vinot vatsalihakset olivat hellänä rankasta riehumisesta pari päivää, mutta sitten uskaltauduin salille jälleen. Toisen puolituntisen päätteeksi säkki rojahti jumalattoman rytinän saattelemana salin lattialle!

FFFFFFFFUUUUUUUUUUUUUUUUUU-

Oloni oli kuin Ivan Dracolla mutta oikeasti syynä säkin pettämiseen oli uskomattoman huono kiinnityskoukku, joka yksinkertaisesti lahosi ja ratkesi kymmenien kilojen painoisen säkin heilumisen vuoksi. (Höhöhö säkit heiluu röh röh). Kipitin paikalta pois vähin äänin ja ajattelin mielessäni ilmoittaa asiasta taloyhtiölle. No, se unohtui hetkeksi koska muistini on kuin kultakalalla, ja pelkäsin että joutuisin selittelemään kuntoiluvälineen karua kohtaloa ulkopuolisille. Pistin hanskat naulaan ja annoin asian olla. Ajattelin aloittaa ohjatun kuntonyrkkkeilyn "sitten joskus".

Helsingin reissun jälkeen päätin kurkata ovenraosta sisälle saliin, ja yllättäen näin että sama kulunut säkki roikkui jälleen katosta, ja tällä kertaa siinä oli niin paljon kettinkiä että sen varassa olisi voinut vaikka keinua. Kävin taas tuumasta toimeen ja ryhdyin kuntoilemaan. Treeni olikin paras siihen mennessä! Puolen tunnin tiiviin hakkaamisen päätteeksi olin aivan hengästynyt, hikinen ja euforinen, enkä ollut edes rikkonut mitään paikkoja. Tai niin luulin. Todellisuudessa rystyseni olivat auenneet hanskojen alla, mutta en treenien tuoksinnassa ehtinyt huomata koko asiaa.

Rystysiä kirveli ja ne märkivät ikävästi. :C

Seuraavana iltana en malttanut pysyä poissa salilta, vaan ryhdyin taas hommiin. Rystysiin ei enää edes sattunut joten vedin taas semi kovalla pöhinällä. Lopuksi otin hankat käsistä ja  yllättäen reunimmaiset rystyseni näyttivät suurin piirtein nyljetyiltä. Paljon pahemmilta kuin tuossa edellisenä päivänä nappaamassani kuvassa. Au au au au. Paranemisessa meni ja menee vielä tovi, koska ruvet aukesivat alussa ainakin kahdesti päivässä. Nyt ne ovat jo paremmassa kuosissa.

Tässä vaiheessa Mikli suositteli hankkimaan nyrkkeilysiteet hanskojen alle tuollaisten vammojen välttämiseksi. Niin ilmiselvä idea, ettei se käynyt mielessänikään! Intersportissa siteet maksoivat alle kahdeksan euroa, ja tunsin itseni kovaksikin katutappelijaksi kääriessäni niitä pikku kämmenteni ympärille. Ohjeet tähän operaatioon piti katsoa netistä, koska ensiksi kädet näyttivät kännissä käärityn muumion kourilta.

Näääin ne laitetaan. Silmälasit olisivat tiellä treenien aikana joten jätän ne suosiolla pois. Ps. POSE!


Nyt kuntonyrkkeily tuntuu todella mukavalta, ja usean harjoittelukerran jälkeen tekniikka alkaa olla (tietääkseni) hallussa. Lyönneissä on yllättävän paljon voimaa kun käyttää koko kroppaa eikä vain huido käsillä niin kuin raivokohtauksen saanut nelivuotias. Aion syksyn tullessa käydä ihan ohjatussa kuntonyrkkeilyssä, jotta saisin harjoituksista vielä tehokkaampia. Siellä myös varmasti neuvotaan jos teen jotain tietämättäni väärin.

Mutta toistaiseksi aion nauttia uudesta harrastuksesta omissa oloissani, ghettosalin perimmäisessä nurkassa. Tästä se lähtee!

torstai 9. heinäkuuta 2015

Yksin matkustaminen on parasta!



Lupasinko viimeksi kirjoittaa reissustani maamme aino… Isoimpaan kaupunkiin eli Helsinkiin? No, kävin siellä ja olihan se kivaa.

Okei, joku roti laiskuuden suhteen sentään. :D

Lähdin reissuun aika vähäisellä suunnittelulla. Yhtenä sateisena päivänä mieleeni juolahti, että edellisestä visiitistä pääkaupunkiseudulle oli ehtinyt vierähtää vuosikausia. Oli siis jo korkea aika päästä haistelemaan eteläistä atmosfääriä. Minä kun olen tällainen lappilainen luopio, joka viihtyy paremmin internet-kahvilassa kuin mättään päällä mököttämässä. Pistin viestiä äidin siskolle ja kyselin voisinko yöpyä tämän kämpillä yhtenä viikonloppuna. Homma hoitui helposti.

Sitten vain varasin junaliput torstaipäivälle! Kahdeksan tunnin istumisen jälkeen saavuin Helsingin rautatieasemalle. Valtavasti ihmisiä joka puolella, eikä ainuttakaan tuttua. Mikäpä sen mukavampaa! Tunsin itseni takapajuiseksi uunoksi sekoillessani bussien kanssa ja kuunnellessani takana istuvien gangstojen läpänheittoa. Oli naurussa pitelemistä kun budilta haisevat stadin kasvatit aukoivat päätään stereotyyppisimpään mahdolliseen tapaan. Vähän kuin lähtisi Rovaniemelle ja vastaan astelisi heti poroja sekä päihtyneitä saamelaisia.



Seuraavien päivien aikana tein vaikka ja mitä! Kolmessa vuorokaudessa ehdin mulkoilla saman verran nähtävyyksiä kuin yleensä viikoin reissulla. Ehdottomasti eräs yksin matkustamisen parhaista puolista on juuri se, että kaikki hoituu mutkattomasti. Ei tarvinnut pelleillä junalippujen kanssa. Ei tarvinnut miettiä että missä tai milloin voisi käydä syömässä. Ei tarvinnut ylläpitää keskusteluja liikennevälineissä tai leffaa odotellessa. Sain olla joka paikassa juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itse halusin. Pystyin muuttamaan suunnitelmia sekunnin varoitusajalla. Suosittelen oikeasti yksikseen matkailua, jos vain introvertti luonne sen sallii. Ainakin itse nautin ihan täpöllä!

Nörttimäiseen tapaani päätin heti perjantain aluksi pyörähtää luonnontieteellisessä museossa. Ja tämä pyörähdys kestikin sitten lähemmäs kolme tuntia. Etenkin elämän historiaa valottava näyttely sai minut huokailemaan ihastuksesta, enkä häpeä myöntää sitä. Muinaiset monsterit ja kaikki niihin liittyvä pikku nippelitieto ovat edelleen lähellä sydäntäni kaikkien vuosien jälkeen. Museolla eräs paleontologimuija muuten kertoi minulle suu vaahdossa siitä, kuinka vähällä vaivalla Viron puolelta voi löytää fossiileja. Kuuntelin esitelmöintiä valehtelematta kiinnostuneempana kuin yhdenkään naisen papatusta pitkään aikaan. :D 

Kierroksen päätteeksi ostin vielä muutamia (aitoja) pikku fossiileja matkamuistomyymälästä. En vieläkään voi uskoa, että omistan aitoja muinaisjäänteitä vuosimiljoonien takaa. 

Meikä ja Giganotosaurus Carolinin luuranko. Tuskin aito.

Vasemmalla hain hammas, oikealla jonkin sortin ammoniitti jostain Iso-Britannian lähettyviltä. Tai niin mainos sanoo...


Perjantaina ja lauantaina miittailin nettituttuja Helsingin hälinässä. Pienen alku-ujostelun hälvettyä porukka tuli oivallisesti toimeen keskenään, ja läppä oli tietysti legendaarista. On aina hienoa huomata, että tietoverkon toisessakin päässä on ihan oikeita ihmisiä. Lauantaipäivänä käväisin myös katselemassa Pride-kulkueen meininkiä ja pyörähdin kaivopuiston Pride-bileissäkin. Sateenkaariväki oli iloista ja… Monenkirjavaa sakkia. Ehdottomasti huikea elämys!




Päivän päätteeksi tsekkasin Terminator Genisyksen. Se oli vuoden VÄHITEN odottamani leffa, mutta pitihän se käydä mulkaisemassa… Ja hetken kuvittelin jo tärähtäneeni lopullisesti. Siis kuinka maailman turhin jatko-osa saattoikin paljastua ihan katsomiskelpoiseksi elämykseksi? Kaksi tuntia hujahti täysin kivuttomasti, vaikka mistään taideteoksesta ei todellakaan voi puhua. Ehkä olin vain hövelillä tuulella kaikesta hauskanpidosta?

Leffalippu oli toki tavattoman kallis, minkä lisäksi Kinopalatsin arcade-kolikkopelit ryöstivät kolikot taskustani. Enpä ole missään muualla törmännyt Time Crisis 4-kabinettiin!



Leffan jälkeen palasin majapaikkaan jossa minua odotti yllättäen punaviinin, konjakin ja mukavan jutustelun täyteinen ilta tädin ja tämän miehen seurassa. Loistava päätös loistavalle päivälle. :)

Sunnuntaina kiersin pienessä krapulassa kaiken maailman Tähtitorninmäet ynnä muut paikat, joista pohjolan kasvatti tiesi ennakkoon vain nimet. Satamasta satuin aivan yllättäen bongaamaan Suomenlinnaan matkaavan lautan, johon hyppäsin sen suuremmin pohdiskelematta. Helteisessä linnoituksessa käppäillessä voimat olisivat varmasti loppuneet kesken, ellen olisi päässyt kostuttamaan kurkkuani paikallisella oluella. Ainoastaan siellä mallasjuomaa maistellessani mieleen juolahti, että matkaseura ei olisi pahitteeksi. Mutta se olikin juuri sopivasti pikku reissuni lopussa. Heti mantereelle palattuani loikkasin täyteen ahdettuun yöjunaan ja pakenin takaisin Oulun turvallisiin maisemiin.



Helsinkiläiset eivät tietenkään itse pidä kaupunkiaan mitenkään erikoisena. Eikä se olekaan mikään ihmeellinen ilmestys maailman tai edes Euroopan mittakaavassa. Viehättävä pikku pääkaupunki keskellä metsäistä periferiaa. Sitä paitsi mihin hyvänsä paikkaan kyllästyy kun siellä asuu jonkin aikaa. Mutta kun omat standardit kulkevat Lapin takapajuloissa ja Oulu tuntuu edelleen kohtuullisen isolta kaupungilta, niin Helsingin vilinä virkisti. Ainoastaan känkkylöiden… Tai siis pizzerioiden vähäisyys yllätti. Joka paikassa oli mäkkäreitä ja sen sellaisia hampurilaispaikkoja, mutta rehellistä lättymestaa sai metsästää jonkin aikaa perjantaiyönä. Helsinkiläiset ihmiset puolestaan olivat kummallinen yhdistelmä mukavaa porukkaa joka kuitenkin yritti joka välissä ajaa ylitseni suojatiellä. Höh!

Pitää varmaan käydä taas uudelleen joskus lähitulevaisuudessa. Nälkä jäi.

"Hups."

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Videoita ja pelejä, beibi



Mitä enemmän meikän elämässä tapahtuu, sitä vähemmän kirjoittelen blogiin. No, huomenna voisin heittää vähän legendaa taannoisesta selviytymisseikkailustani Helsingissä, mutta tähän väliin en kerkeä moista tekstiseinää väsätä. On siis aika pikku fillerille! Voisin perinteiseen tyyliin mainostaa näitä arvosteluvideoita joita olen viime viikkoina väsännyt. Epäilemättä blogin stalkkaajat ovat jo nähneet kyseiset pätkät, mutta yhyy byhyy.

Mortal Kombat X




Tämän pätkän tekemisessä kesti kokonainen elinikä siitäkin huolimatta, että sain kaiken tarvittavan kuvamatskun kasaan ilman suurta vaivannäköä. Kutsuin Miklin eräänä iltana kylään mäiskimään meikää vastaan, ja yksinpelijutut nauhoittelin sitten myöhemmin omissa oloissani. Tappelupeleissä on arvostelujen kannalta se hyvä puoli, että erilaisiin ympäristöihin ja hahmoihin pääsee käsiksi välittömästi. Minun ei tarvinnut pelata mitään kahdenkymmenen tunnin mittaista diipadaapaa ja sataa sivutehtävää saadakseni kipeää kuvamateriaalia Mortal Kombat X:stä. Toki omat surkeat pelitaidot harmittavat, kun haluttaisi esitellä katsojalle edes siedettävää silmänkarkkia kaiken papatuksen keskellä. Jos tätä verellä mässäilyä voi karkiksi luonnehtia. :D

Videon teko kuitenkin myöhästyi myöhästymistään, koska alkukesän työkiireet ja muut hupailut veivät kaiken inspiraation. Lopulta Kemijärvellä lorvimisen keskellä tartuin itseäni niskasta kiinni ja aloin kirjoittaa. Näpyttelin arvostelun alkua ja puoliväliä varmaan kolmeen kertaan, ennen kuin hautasin koko säälittävän yrityksen ja aloitin alusta. Sitten teksti ilmestyi yhdellä kertarykäyksellä, ja totesin sen olevan tarpeeksi hyvä. En vieläkään ole ihan tyytyväinen lopulliseen kässäriin, mutta onneksi sain videon lopulta ulos.

Metro 2033 Redux


Mortal Kombat X:n jälkeen olin kerrankin oivallisessa luomisvireessä, ja halusin viimeistellä seuraavan arvion ennen eeppistä matkaa Helsinkiin. Helppo homma, sillä olin pelannut Metro 2033:n läpi jo pari viikkoa aikaisemmin aivan kikseissä. Kuvamateriaalia lojui kiintolevyn kätköissä yli kymmenen gigatavun edestä ja jäljellä oli enää kirjoittamisen ja editoinnin vaiva… Eli homma oli tekemistä vaille valmis!

Kirjoittaminen eteni aika eri tavalla kuin Mortal Kombatin kanssa. Sanottavaa riitti vaikka millä mitalla, ja tekstioksennusta ilmestyi kuin itsestään. Viimeistelin sanankäänteitä parina iltana ja höyläsin kökköjä latteuksia vähemmäksi. Meikän piti karsia yllättävän paljon matskua pois, jotta videosta ei olisi tullut ihan fanipoikamaista ja pikkutarkkaa tuote-esittelyä. Karsimisesta huolimatta videosta kehkeytyi 13 minuuttia pitkä fiilistely. Mikäpä siinä.

Tähän videoon olen aika tyytyväinen. Ensinnäkin peli oli tosi hyvä, sain siitä paljon käyttökelpoista kuvamateriaalia, ja onnistuin vieläpä sanomaan suurin piirtein kaiken tarpeellisen aiheesta. Tai niin ainakin luulisin. Harmi, etten ole vieläkään ehtinyt tai muistanut pelata jatko-osa Last Lightia loppuun. Metron synkeät tunnelit ovat sopivan raskasta vastapainoa kesän valoisalle lämmölle.