Blogi päättyy, elämä jatkuu. Kiitokset!

 Kuten otsikosta näkyy, olen päättänyt lopettaa Viimeisen luolaston ylläpidon. Joku irvileuka voisi toki huomauttaa, että tein sen jo ajat sitten, hah hah! Näillä näkymin tämä on kuitenkin viimeinen blogitekstini täällä. Vielä pari viikkoa sitten suunnittelin blogin henkiinherätystä pitkän kuivan kauden jälkeen. Sitten tajusin, etten jaksa enää pakottaa itseäni aktiiviseksi. Kirjoitus ei synny pakottamalla, ja oikeastaan koko vuoden ajan blogiin kirjoittelu on tuntunut urakoinnilta. Parhaimmillaan toki palkitsevalta ja jopa hauskalta urakoinnilta, mutta kovin into on jo laantunut. Niinpä pistän pillit pussiin, ainakin tältä erää. 

Ei kannata tietenkään huolestua, sillä meikän elämässä ei ole meneillään mitään suurta ja dramaattista. Olen vain tullut siihen lopputulokseen, ettei minulla ole juurikaan sanottavaa. Yksityiselämä on yksityistä, pelijuttuja käsittelen videomuodossa, ja oikein muuta en yleensä jaksa kirjoitellakaan. :D

Youtuben puolella tulen jatkamaan vielä entiseen malliin, ja varmasti viime aikoja aktiivisemminkin. Minulla on tätä kirjoittaessani jo kaksi videota hyvin hyvällä mallilla, ja niistä ensimmäinen ilmestyy lähipäivinä. Muistakaahan siis tilata meikän kanava tuubin puolella, jos ette ole sitä jo tehneet! Kun aloitin Viimeisen luolaston ylläpidon, vasta suunnittelin videoiden postailua verkkoon. Nyt tilaajia on jo useampi tuhat, mikä on tietysti tosi mieltä lämmittävää. Minun pitäisi panostaa tuohon puoleen entistä enemmän, ja sen tulen myös tekemään. Parasta Youtubessa on tietenkin kommenttien saaminen, joten muistakaahan pistää vihapostia siihen suuntaan myös jatkossa. :) 

Kiitokset vielä kaikille blogin lukijoille! On ollut ilo huomata, että meikäläisen sekavia avautumisia tosiaan luetaan. Nyt Viimeinen luolasto saa jäädä tänne muistoksi näistä Oulussa viettämistäni villeistä chilleistä ja kaiken kaikkiaan sangen mainioista nuoruusvuosista. Luultavasti luen näitä kirjoituksiani partaan naureskellen joskus vuosien päästä! Ja kuka tietää, kenties palaan blogien kentälle joskus tulevaisuudessa. Olettaen, että keksin uusia kujeita ja saan takaisin intoni kirjoittaa. Mutta enpä menisi nyt lupailemaan yhtään mitään. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo mukanaan. :)

Hauskoja hetkiä toivottaa Vulpes Arctos. Tai siis Kumpulan Tuomas.

Olen palannut, oliko ikävä?

Kandi on ollut kasassa jo reilun viikon verran, enkä ole uhrannut sen jälkeen ajatustakaan millekään kirjalliselle projektille. Elämä palautuu jälleen uomiinsa. Aurinko paistaa. Linnut laulavat. Meikä käy silloin tällöin yliopistolla ja pelailee siinä välissä vähän pelejä. Tarkoituksena olisi saada tässä kuussa valmiiksi videoita Youtuben puolelle, kunhan vain parannun kauhiasta flunssastani. Ilman ääntä on vähän paha pälättää.

Öö edellisestä blogipäivityksestä on vierähtänyt niin pitkä tovi, että hieman harmittaa. Mitäpä jos koittaisin kirjoitella blogiin vaikka kahdesti viikossa? Joskus kolme tai kaksi vuotta sitten juttua riitti, ja kirjoittelin blogiin yleensä jotain kuusi tai seitsemän kertaa kuukaudessa. Viime kuussa kirjoitin ehkä kaksi postausta, joissa oli yhteensä viisi riviä tekstiä. Aijaijai. Aiheita kyllä riittäisi, kun vain saisin itselleni jonkinlaisen kirjoitusrutiinin. Pitää vain päästä naputtelemisen makuun ja antaa mennä. 

 

Asiasta toiseen, Metal Gear Solid V odottelisi avaamistaan tässä työpöydän vieressä. Ajatuskin sen aloittamisesta ahdistaa. Pelihän on saanut mediassa osakseen kaiken mahdollisen ja mahdottoman ylistyksen, ja varsin hyvältä se vaikuttaa jopa meikän mielestä. Olen katsellut sen pelaamista kaverin olan yli ja nauttinut näkemästäni. Taktista hiiviskelyä ja soluttautumista avoimessa pelimaailmassa. Loputtomasti valinnanvapautta ja kokeilemisen riemua. Elokuvamaisia välipätkiä ja tavikselle käsittämättömiä juonikuvioita. Mutta ongelmaksi nousee pelin kesto. MGS V on kymmenien tuntien mittainen jättipakettipaketti hiippailutoimintaa. Ajatuskin tuollaisen urakan aloittamisesta tuntuu lannistavalta. :D

On tämä saatana työmaa

Mutta hei, ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä parhaita ongelmia.

Arvostelussa Vuoden maskuliinisin peli!

Kappas, kandin vääntämisen ohessa sain kuin sainkin viimeisteltyä yhden videon! Tällä kertaa arvostelu oli jopa tavallista värikkäämpi ja happoisampi. Tai siis… Yoshi’s Woolly World on kyllä eriskummallinen peli. Katsokaa itse niin ymmärrätte kyllä.

Ensi kuussa tulee muuten takuuvarmasti Retroluolastoa. Nyt menen kuitenkin mökille vähän rentoutumaan, ennen kuin kandin viime hetken paniikki alkaa pukata päälle. Adios!

Väsään kandia ja painelen maan alle.

Meikästä ei ole kuulunut internetin ihmemaassa juuri mitään viikkokausiin, eikä välttämättä kuulukaan ennen syyskuuta. Keskityn tällä hetkellä kandin taikomiseen, mikä tuhlaa varsin runsaasti kallisarvoista aikaani.Tämän sitä saa kun ei osaa aloittaa mitään ajallaan. Kesäloman pari viimeistä viikkoa menevät sitten ikivanhoja avioliittoasioita pähkäillessä. 

Niinpä blogi kasvaa hetken aikaa heinää, eikä uusia videoita ole tulossa ilmoille vieläkään. Siinä nyt ei ole mitään uutta.  :D

Ps. Tässä placeholderina yrmeä sammak... Rupikonna, johon törmäsin eräänä iltana Kemijärvellä. Parhaita poseeraajia.

Räps räps, Kuvia Lapin kesästä!

Pakollinen peilipose. Lasit puuttuu koska emmätiiä.

Meikän törsäysputki sen kun jatkuu! Satuin Rovaniemen reissulla hankkimaan kauan haaveilemani kapistuksen, eli järjestelmäkameran. Nyt voin kulkea joka paikkaan tonnin painoisen kameralaukun kanssa kuin mikäkin wannabe-paparazzi.

Erityisesti teinivuosina valokuvien räpsimistä tuli harrastettua ahkerasti, mutta välineistöni ei koskaan ollut ihan parasta laatua. Nykyaikaisilla pokkarikameroilla saa osaavissa käsissä oikein makiaa kuvamateriaalia, mutta laatu kalpenee silti kunnon järkkärin rinnalla. Kunnon järjestelmäkameralla kuvista saa myös laadukkaita todella vähäisellä vaivalla. Ainoastaan puolen tonnin hintalaput pitivät meikää aisoissa.

En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun SONYn Alfa 3000-malli irtosi alennuksessa puoleen hintaan. Pikainen googlaus kertoi että kyseessä on todellakin kaltaiselleni alfalle sopiva rakkine, joten pistin Visan vikisemään. Enkä ole katunut.

Suurin osa kameran ominaisuuksista on minulle vielä hämärän peitossa, mutta onneksi käyttöliittymä on sangen aloittelijaystävällinen. Kuvien räpsiminen on sikahelppoa ja jälki parhaimmillaan seksivau-tasoa. Huonoimmillaankin otoksista tulee ihan katsomiskelpoisia. Oletuksena mukana tuleva objektiivi ajaa asiansa mutta kaipaan jo vähän enemmän vapautta. Pitäisi joskus tulevaisuudessa ostaa enemmän objektiiveja, jotta voin ottaa supermakrokuvia tai zoomata pidemmälle. Ja parempi salama, jonka suuntaa saisi itse säätää. Heh, olikohan tämä ostos sittenkään niin edullinen?

Anyway, tässä pari kuvaa ensimmäisten päivien ajalta. Ei mitään ihmeellistä, mutta uutuudenviehätyksessä sitä tulee ikuistettua kaikenlaista.

Uudella kameralla on aina pakko sohia ensiksi lähikuvia kasvikunnasta. Tänä kesänä aurinko on ollut enimmäkseen vieras valoilmiö, mutta sadekelissäkin riittää tunnelmaa.

Tämän usvaisen maisemakuvan nappasin Karvakkojoen sillalta keskellä yötä. Lapissa ei ole vieläkään tämän hämärämpää öisin, mikä on tietenkin hieno juttu valokuvaajan kannalta. Ympärillä pyörivät miljoonat sääsket ovat asia erikseen...

Kemijärveläistä arkkitehtuuria aivan lapsuudenkotini viereisestä metsästä.Harvalla on ollut muksuna ihan kodin vieressä näin hienoa kummitusröttelöä! Tuo metsä oli ylipäätään sangen kuumotteleva paikka. Talvisin juoksin pimeitä polkuja pitkin kuin tuulispää jotten joutuisi Vendigon kynsiin. Sitä se vilkas mielikuvitus teettää. :D

Meidän elukka nauttii eläkepäivistään auringonpaisteessa. Tätä edustavampia kuvia siitä on vaikea saadakaan, koska piski on valveilla melkoinen diiva.

Tämä järvimaisema on napattu mummilan rannasta. Ukin aikoinaan kunnostama uittolaiva lojuu nykyään rannalla vailla käyttöä. Harmin paikka, sillä paatilla seilaaminen on lystiä puuhaa! Toivottavasti joku hillopäällikkö tajuaa ostaa sen itselleen huvittelukäyttöön.

Mummilan takapihaa. Voisiko idyllisempää  olla? Tykkään uudessa kamerassa etenkin siitä kuinka kirkkaina värit toistuvat ilman minkäänlaista kuvanmuokkausta.

Omat poseeraukset ei mene aina ihan nappiin. :D Pitää opetella säätämään tuota syväterävyyttä jahka jaksan.

Olen muuten jälleen kerran kesätöissä Kemijärven kotiseutumuseolla! Taustalla näkyy jonkin verran pirtin esineistöä. Keskelle eksyi täysin sattumalta joku elämästä vieraantunut hipsterin kuvatus.

Pirtin lattialta saattaa bongata myös tällaisia iljetyksiä! Kuoriainen liikkui todella vaivalloisesti, koska sen takaraajoista roikkui villakoiran kokoisia pölypalloja. Kymmenen epätarkan otoksen jälkeen sain napattua tämän kuvan, minkä jälkeen nakkasin luontokappaleen hellävaraisesti pihalle. :)

Lopuksi vielä yksi selkärangaton eliö. Tämä urhea sissi ryömi sateen pieksemän jalkakäytävän ylitse, ja ainoastaan meikäläisen äkkijarrutus säästi sen yliajolta. Pomppasin polkupyörän selästä ja kaivoin kameran esille. Madolla oli mittaa ainakin kahdenkymmenen senttimetrin verran.


Kameralla leikkiminen ei jää tähän. Saa nähdä, siirrynkö kenties käyttämään järkkäriä meikän tulevissa videoprojekteissa. Jos niitä nyt tulee ennen syksyä.

Nintendo-värisuorani on nyt täydellinen!

Minulla on jälleen pitkästä aikaa hieman rahaa, kiitos kaksien kesätöiden sekä valtiolta huijatun anotun opintolainan. Päätin siis toteuttaa ikuisuuden ajan hautomani haaveen, ja ostin pelikokoelmani koristeeksi Nintendo 64:n. Kaltaiseni Nintendon lippua liehuttelevan tosipelaajan kannalta on jopa häpeällistä, että olen laiminlyönyt masiinan ostoa näin kauan.

Koska olen tällainen nostalgiassa märehtivä tunteilija niin eiköhän muistella vähän menneitä. Nipa kuusnepa oli olennainen osa meikäläisen muksuaikoja. Ensimmäiset todelliset muistoni videopeleistä ajoittuvat vuoden 1998 keväälle, jolloin pääsin käsiksi Super Mario 64:ään Rovaniemen keskussairaalan lastenosastolla. Kolmiulotteinen ja yltiövärikäs grafiikka oli tuohon aikaan tavattoman päräyttävää kamaa kenelle hyvänsä, mutta etenkin viisivuotiaalle noobille se oli kuin magiaa. Itse pelaamisesta ei tietenkään tullut juuri mitään, mutta jo pelkästään Mariolla juokseminen tarjosi tarpeeksi haastetta. Tästä heräsi meikäläisen kiinnostus videopeleihin ja kaikkeen niihin liittyvään. Tai näin olen ainakin jälkikäteen itselleni uskotellut.

Tulevina vuosina Nintendo 64 säilyi edelleen mysteerisenä ja haluttuna taikaboksina, joka löytyi vain harvalta kaveriltani. Joka nulikalla (paitsi minulla) oli kotona Pleikkari, mutta kasetteja nielevä Nintendo säilyi porvareiden pelilaitteena. Ehkä juuri siksi muistelen niin suurella lämmöllä Pokémon Stadiumin, Yoshi’s Storyn ja ennen kaikkea Super Mario 64:n äärellä vietettyjä harvinaisia hetkiä. Nuorisotiloilta löytyi toki yksi kuusnelonen, mutta ilkeät teinit pelasivat sillä GoldenEye 007:aa eivätkä antaneet meidän juniorien pelata juuri ikinä. Yhyy.

Hypätäänpä armon vuoteen 2015. Nykyään pelikonsoleissakin alkaa olla noin 2000 kertaa enemmän keskusmuistia ja ylipäätään moninkertainen määrä vääntöä kuusneloseen nähtynä. Kiiltäviin ja seksikkäisiin nykyvehkeisiin verrattuna yhdeksänkymmentäluvun konsolit ovat kuin antiikkisia leluja, mutta juuri siinä piilee niiden viehätys. Kaipaukseni tuhnua pelilaitetta kohtaan yltyi niin suureksi että lopulta päätin hommata masiinan huutonetistä. Kolmen ohjaimen ja viiden pelin kera paketille kertyi hintaa hieman reilu satanen. Tilasin paketit suoraan Kemijärvelle jotta pääsisin nautiskelemaan ostoksestani mahdollisimman ripeästi.

Näistä on hyvä lähteä liikkeelle

Meikän oli vaikea peitellä lapsellista intoani kun revin postipakettia auki apinan raivolla. Sisältä paljastui kaikki mitä luvattiin, joskin huomasin välittömästi ohjainten olevan hieman rapakuntoisia. Nintendo 64:n kapulat nyt ovat ylipäätään lievästi sanottuna omaperäisiä kolmihaaraisia palikoita, mutta niillä on myös ärsyttävä tapa kulua käytössä. Ohjaintikut alkavat normaalin pelailun seurauksena lerpattaa holtittomasti, mikä tietysti tekee ohjauksesta vähemmän tarkkaa. Kaikissa ohjaimissa oli havaittavissa löystymistä, joskin vain yhdessä oikeaksi riesaksi asti. Päätin vähän kokeilla, josko osaisin korjata ongelman itse.

Etsin netistä videon jossa mainostettiin ”helppoa ja nopeaa korjausta”. Tarvittiin vain ruuvimeisseli ja pari palaa teippiä. Okei. Katsoin videon ja tein kaiken liioitellun huolellisesti perässä. Irrotin minikokoiset ruuvit ja purin ohjaimen pöydälle pala kerrallaan. Aivan kuin tekisi ruumiinavausta sammakolle. Oli jännä huomata, etteivät nämä laitteet toimikaan taialla vaan niiden sisällä on paljon mitättömän pieniä (mutta ilmeisen tärkeitä) osia. Ohjeiden avulla homma hoitui hitaasti mutta varmasti, ja sain uusavuttomuudestani huolimatta analogitatin fiksattua. Enää piti pistää palat takaisin paikalleen.

45 minuuttia myöhemmin ohjain ei ole vieläkään kasassa joten pistän sen nyrkillä pillun päreiksi. Mikään ei ole tämän vaivan arvoista. :D

Easy Fix my Ass

Ostin netistä valmiiksi huolletun pädin tilalle ja nyt homma pelittää. En uskalla enää koskea pädeihin uusavuttomilla tahmanäpeilläni, vaan annan kavereiden kokeilla onneaan kapuloiden kanssa jahka pääsen takaisin Ouluun. Kun tyhmä säätäminen oli saatu pois alta, pääsin käsiksi itse pääasiaan eli peleihin. Eniten aikaani olen upottanut Star Wars Episode I Raceriin ja Goldeneyen kampanjaan. Vanhat pelit ovat tavallaan uskomattoman kökköjä, mutta toisaalta juuri sellaisia kuin muistelinkin. Tätä videopelit parhaimmillaan olivat silloin kun olin penska! Kömpelöitä mutta kunnianhimoisia. Toisin kuin nykyajan pelit jotka ovat teknisesti upeita mutta sisällön suhteen turvallisia. 

Nyt pitää vielä ostella lisää pelejä kuusneloselle. Toivottavasti saan tulevaisuudessa tehtyä näistä peleistä Retroluolasto-jaksoja. Mutta saa nähdä mihin aika ja into riittävät. Kandin deadline lähestyy joten omat videoprojektit on jätettävä vähän syrjään siksi aikaa.

Kuinka nörtti ryhtyi hakkaamaan säkkiä. Heh heh.

Meikän opiskelijakämpän kellarissa sijaitsee jokin kuntosalin tapainen ja viehättävän tunkkaiselta tuoksahtava tila. Mikäli uskaltautuu tähän keltaisessa valossa kylpevään hikisyyden tyyssijaan, saattaa sieltä bongata lukuisia punttisaleilta tuttuja laitteita. Toki sillä erotuksella että huomattava osa noista laitteista on rikottu korjauskelvottomiksi. Kerrostalomme tuntien tämä tuskin yllättää ketään. Hississäkin on graffiteja, jotka näyttävät kehitysvammaisen lapsen piirtämiltä.

Ghettomaisesta ulkonäöstä johtuen salilla on varsin usein ihan tyhjää, ja silloin on meikäläisen aika iskeä. En suinkaan hyökkää käsipainojen tai soutulaitteiden kimppuun, koska ajatuskin basilleja kuhisevista metallitangoista saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Punttisali ei ylipäätään ole se meikän juttu, kuten hattaratikkua muistuttavista käsivarsistani epäilemättä näkee. Olen kuitenkin aloittanut vastikään uuden liikunnallisen harrastuksen, nimittäin kuntonyrkkeilyn! Siihen tarkoitukseen ghettosalin tuhanteen otteeseen piesty mätisäkki riittää mainiosti.

Alun perin sain innostuksen kuntonyrkkeilyyn... Wii Fit Plussasta joskus viime vuonna. Vaikka kyseinen videopeliksi naamioitu teknologiademo ei onnistunut houkuttelemaan meikää terveellisempien elämäntapojen pariin, nautin kovasti rytminyrkkeilyminipelistä (yhdyssanahirviö, argh). Siinähän siis imitoitiin nyrkkeilyä Wiin ohjaimet käsissä ja steppailtiin tasapainolaudan kanssa. Pelatessa oppi joitain nyrkkeilyn liikeratoja ja etenkin askeleiden ottoa kunkin lyönnin kohdalla. Halusin ryhtyä rankaisemaan oikeaa nyrkkeilysäkkiä.

Koska olen tunnetusti todella oma-aloitteinen kaiken liikunnan suhteen, odotin vuoden verran ennen kuin tein asian eteen yhtään mitään. Eräällä Rovaniemen reissulla äiti sitten tarjoutui sponsoroimaa meikälle nyrkkeilyhanskat jostain urheiluliikkeestä. Vein hanskat kotiin ja perehdyin netissä nyrkkeilytekniikkoihin ja mahdollisiin treeneihin. Perehtymisellä tarkoitan vartin pläräystä Googlessa. Sitten kipitin kellariin ja ryhdyin moukaroimaan sitä säkkiä naurettavilla pikku siimoillani. Hiki tuli ja hartiajumit lähtivät! Tämähän oli parasta treeniä pitkään aikaan! Vinot vatsalihakset olivat hellänä rankasta riehumisesta pari päivää, mutta sitten uskaltauduin salille jälleen. Toisen puolituntisen päätteeksi säkki rojahti jumalattoman rytinän saattelemana salin lattialle!

FFFFFFFFUUUUUUUUUUUUUUUUUU-

Oloni oli kuin Ivan Dracolla mutta oikeasti syynä säkin pettämiseen oli uskomattoman huono kiinnityskoukku, joka yksinkertaisesti lahosi ja ratkesi kymmenien kilojen painoisen säkin heilumisen vuoksi. (Höhöhö säkit heiluu röh röh). Kipitin paikalta pois vähin äänin ja ajattelin mielessäni ilmoittaa asiasta taloyhtiölle. No, se unohtui hetkeksi koska muistini on kuin kultakalalla, ja pelkäsin että joutuisin selittelemään kuntoiluvälineen karua kohtaloa ulkopuolisille. Pistin hanskat naulaan ja annoin asian olla. Ajattelin aloittaa ohjatun kuntonyrkkkeilyn "sitten joskus".

Helsingin reissun jälkeen päätin kurkata ovenraosta sisälle saliin, ja yllättäen näin että sama kulunut säkki roikkui jälleen katosta, ja tällä kertaa siinä oli niin paljon kettinkiä että sen varassa olisi voinut vaikka keinua. Kävin taas tuumasta toimeen ja ryhdyin kuntoilemaan. Treeni olikin paras siihen mennessä! Puolen tunnin tiiviin hakkaamisen päätteeksi olin aivan hengästynyt, hikinen ja euforinen, enkä ollut edes rikkonut mitään paikkoja. Tai niin luulin. Todellisuudessa rystyseni olivat auenneet hanskojen alla, mutta en treenien tuoksinnassa ehtinyt huomata koko asiaa.

Rystysiä kirveli ja ne märkivät ikävästi. :C

Seuraavana iltana en malttanut pysyä poissa salilta, vaan ryhdyin taas hommiin. Rystysiin ei enää edes sattunut joten vedin taas semi kovalla pöhinällä. Lopuksi otin hankat käsistä ja  yllättäen reunimmaiset rystyseni näyttivät suurin piirtein nyljetyiltä. Paljon pahemmilta kuin tuossa edellisenä päivänä nappaamassani kuvassa. Au au au au. Paranemisessa meni ja menee vielä tovi, koska ruvet aukesivat alussa ainakin kahdesti päivässä. Nyt ne ovat jo paremmassa kuosissa.

Tässä vaiheessa Mikli suositteli hankkimaan nyrkkeilysiteet hanskojen alle tuollaisten vammojen välttämiseksi. Niin ilmiselvä idea, ettei se käynyt mielessänikään! Intersportissa siteet maksoivat alle kahdeksan euroa, ja tunsin itseni kovaksikin katutappelijaksi kääriessäni niitä pikku kämmenteni ympärille. Ohjeet tähän operaatioon piti katsoa netistä, koska ensiksi kädet näyttivät kännissä käärityn muumion kourilta.

Näääin ne laitetaan. Silmälasit olisivat tiellä treenien aikana joten jätän ne suosiolla pois. Ps. POSE!

Nyt kuntonyrkkeily tuntuu todella mukavalta, ja usean harjoittelukerran jälkeen tekniikka alkaa olla (tietääkseni) hallussa. Lyönneissä on yllättävän paljon voimaa kun käyttää koko kroppaa eikä vain huido käsillä niin kuin raivokohtauksen saanut nelivuotias. Aion syksyn tullessa käydä ihan ohjatussa kuntonyrkkeilyssä, jotta saisin harjoituksista vielä tehokkaampia. Siellä myös varmasti neuvotaan jos teen jotain tietämättäni väärin.

Mutta toistaiseksi aion nauttia uudesta harrastuksesta omissa oloissani, ghettosalin perimmäisessä nurkassa. Tästä se lähtee!