Disneyn kahdeksanbittistä taikuutta

Ulkona on kylmää ja hämärää, ja Oulun ihana ilmasto nakkelee räntää vaakasuoraan kasvoille. Mitä teen? Onneksi television alla loikoilee lukuisia eri vaihtoehtoja koleiden tammikuisten vapaapäivien viettoon! Xbox 360:n teräväpiirtoinen grafiikkatykitys saa toisinaan väistyä wanhojen laitteiden tieltä. Wiin Virtual Console on erinomainen keksintö, jonka kautta klassikkopelejä voi pelailla vaivattomasti ja suhteellisen edullisesti nykyajan laitteilla. On kuitenkin sääli, että valikoimasta uupuu melkoinen määrä vanhoja merkkiteoksia. Siksi onkin hyvä, että minulta löytyy nykyään alkuperäinen NES kaikessa kuninkaallisessa harmaudessaan.
 

Ta-da-da-daaaaaaah!

Nykyään tuntuu hassulta, kuinka Disneyn lisenssipelit voisivat muka olla oikeasti konsolinsa parhaimmistoa. Totta se on, esimerkiksi Ankronikka -piirrettyn perustuva DuckTales pyörii melkeinpä poikkeuksetta rakastetuimpien NES-pelien listoilla! Aiemmin omat kokemukseni tästä pelistä liittyivät vain legendaarisen hienoihin musiikkeihin, joita olen Youtuben kautta kuunnellut. Kuinka elektroninen piipitys voikaan olla näin lumoavaa!

Itse pelikään ei ole yhtään hullumpi. Ensimmäisenä silmiini osuu ilahduttava näky: Alkuvalikossa komeilee vaikeustason valinta! Tämä oli taatusti harvinaista herkkua aikana, jolloin pelien läpäisyyn sai nähdä enemmän vaivaa kuin lääkikseen pääsemiseen. Itse pelattavuuskin on hassun hauskaa. Roope Ankka loikkii kävelykeppinsä kanssa ympäri maapalloa (ja avaruutta) keräillen aarteita ja listien kaikki tielleen tulevat tyypit saadakseen omaisuutensa takaisin! Kentätkään eivät ole yksinkertaisia esteratoja, vaan moneen suuntaan aukeavia sokkeloita, joista löytyy salaisia alueita ja runsaasti keräiltävää. Ne saa jopa pelata haluamassaan järjestyksessä, mistä pidin kovasti.

Läpäisyyn ei ensimmäisellä yrittämällä mennyt kuin tunti, ja eilen toinen läpipeluu hoitui 34 minuutissa. Tästä huolimatta DuckTales on mitä parhain peli kahdeksanbittiselle Nintendolle. On melkoinen harmi, ettei jatko-osaa tehty NES:lle, vaan alkuperäiselle Game Boylle. Tämä tarkoittaa, että kaltaiseni ankkafanin on joko tyydyttävä tähän tai ostettava itselleen vanha Game Boy.

Ei taida jäädä epäselväksi, kumpaan vaihtoehtoon päädyn.


Chip & Dalea en ole vielä pelaillut, mutta kuulemani mukaan se on varsin mukava kaksinpeli. Ainakin Harri muisteli pelailleensa sitä penskana innoissaan. Ehkäpä palaamme asian pariin ensi viikonloppuna, kun vierailen jälleen Kemijärvellä. :D

Köyhät kyykkyyn!

Viimeksi lupasin kirjoittaa parin päivän sisään mielipiteitäni Djangosta. Kuten tavallista, en jaksanutkaan tehdä sitä, mitä etukäteen pohjustin. Voisin kuitenkin lyhyesti todeta, että kyseessä oli älyttömän kova leffa! Ehkä peräti Tarantinon paras tällä vuosituhannella. Jopa leffaguru Olli oli aivan kikseissä tuosta rainasta. Itsehän tosin olen kritiikitön äpärä, joka tykkää Kill Billeistä ja Inglorious Basterdsista kuin pöpi puurosta.

Puurosta saatiinkin hivenen huojuva aasinsilta tämän maanantain whinetyksenaiheeseen. Ruoka on kallista! Olen saanut kohdata tämän kaikkien tunteman karmean totuuden vasta aivan viime aikoina. Nyt kun yritän elää terveellisen ja monipuolisen ruokavalion mukaisesti, menee massia älyttömästi pelkkiin elintarvikkeisiin. Katsotaanpa vaikka tämän päivän ostoslistaa:

Elovena rusina-karamellipuuro: 6 annospussia: 2,30 €
Vaasan jälkiuunpalat 4 kpl: emmätiiä jotain 1,50€
Kurkku, suomalainen: 1,30€
Kananmunia 15 zipaletta: about 3€
Limsa 0,5l: 2€
Porkkanapussi jotain 1,50 €
Purkkapussi, Lakritsi-vadelma: n. 3 €

Yhteensä melkein 15 eeroa.

Näillä pärjään toki pari päivää. Kananmunia menee päivässä viisi, kurkusta riittää kahdelle päivälle. Jälkiuunipalat menevät kahdessa illassa, ja puurot kolmessa. Limsa taas on aivan turhake, sellaisista pitäisi luopua. Tämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kevytkola on se elämän eliksiiri, joka pitää minut hereillä aamun metodiopin luennoilla. Ongelmia tulee sitten, jos kaipaa salsakastikkeiden, levitteiden tai raejuuston kaltaisia erikoisuuksia. Ne ovat nimittäin aika hintavia.

Koska liikun nyt paljon, on minun pidettävä huolta proteiininsaannistani. Vaikka haluankin polttaa fättiä, pitäisi lihasmassan kuihtuminen estää. Tämän vuoksi kananmunien kaltaiset valkuaisainepommit ovat varsin hyödyllisiä. Tietenkin suurimman osan proteiinista pitäisi tulla tavallisen murkinan mukana, mutta toisinaan sitä on hyvä hankkia kepulikonstein. Melkeinpä paras protskunlähde on Leaderin proteeinipatukka. Niitä saa vaikka minkä makuisina, ja kaikki ovat mahdottoman hyviä! Markkinoilla on monia muiden valmistajien "proteiinipatukoita", joista osa on pelkkiä naamioituja karamelleja. Leaderin pötköt ovat kuitenkin oikeasti mahtavia, sillä 60 gramman patukassa on jopa 27 grammaa proteiinia, ja vain neljä grammaa rasvaa. Ainoa ongelma on patukoiden kova hinta, noin kaksi euroa kappaleelta. Jumalauta!

Toissapäivänä kävi kuitenkin tuuri, sillä S-Marketissa oli näitä Leaderin patukoita puoleen hintaan. Hetkeäkään epäröimättä ostin niitä kymmenittäin. Rahaa paloi jälleen, mutta loppupeleissä tämä on säästöä! Ainakin haluaisin uskotella itselleni näin, heh heh!

Huomatkaa myös opiskelijan ruokavalion perusta: Tonnikala ja ananas!

Pankkitilin seuraamisen jälkeen alkaa joka tapauksessa käydä selväksi, että kohta kannattaisi jälleen ruokailla yliopistolla. Monipuolinen opiskelijalounas maksaa vain 2,70 euroa, keittolounas irtoaa alle kahdella eurolla. Pitäähän sitä riittää rahaa muuhunkin kuin syömiseen! Esimerkiksi retropeleihin.

Fleda

Rakastan irokeesia, mutta sen ylläpito on todellinen piikki lihassani. Kaljuksi kynityt sivut kasvavat umpeen reilussa viikossa, ja ennen pitkää pääni on jälleen hiuksista mustana! Tähän mennessä olen antanut hiusteni leikkuun jonkun varmakätisen ja luotettavan tyypin (lue: Harrin) huolehdittavaksi. Tänään kuitenkin tajusin, ettei minulla oikein ollut ketään nakitettavaksi parturin pestiin. En kehtaa kysyä puolituttuja kämppiksiäni avuksi, eikä tällaisilla tulipalopakkasilla jaksa kävellä kenenkään oikean kaverin kämpille. Noh, näköjään jotkin asiat on vain tehtävä itse! Hiusleikkuri käteen, peili toiseen, ja sitten menoksi! 

Vhou. Vhoo-ou! Vhoooohohoooou!!!

Hiusten ajelu omatoimisesti on vähän kuin heittäisi tikkaa vasemmalla kädellä... Paitsi että siinä on samalla itse maalitauluna! Melko kuumottavaa hakuammuntaa se on joka tapauksessa. Melkein kahdenkymmenen minuutin äherryksen ja tuskan jälkeen homma oli kuitenkin hoidettu. Yhden pikku failin onnistuin toistaiseksi huomaamaan, mutta päällisin puolin keesini näyttäisi edelleen ihan asialliselta. Ja ehtiihän sitä ensi kerralla sitten siistiä vähän tarkemmin, kun käyn jälleen Kemijärvellä! Pääasia lienee nyt se, että sivut ovat lyhyellä sängellä ja raja suhteellisen suorassa.

Historian opiskelijana voin vain ihmetellä, miten Amerikan alkuperäisasukkaat onnistuivat leikkaamaan itselleen irokeesit ilman leikkuria tai höylää. :0

Mission accomplished!

Kävin muuten eilen illalla katsomassa Quentin Tarantinon Django Unchained -elokuvan ennakkonäytöksessä. Ajattelin perjantaihin mennessä vuodattaa mietteitäni tuosta pätkästä.

Förbannad vare den dag på vilken jag föddes!

Enpä olisi uskonut, että angstaisin vielä kaksikymmentävuotiaana pakkoruotsista. Tässä sitä kuitenkin ollaan, selailen yläasteikäisille tarkoitettuja opetussivuja ja yritän parhaani mukaan opetella perussanastoa. Huomenna nimittäin on ensimmäiseen kunnon luentokertaan liittyvä lähtötasotesti. Se olisi parasta läpäistä, sillä muuten joudun suorittamaan vielä lisää "tukiopetusta". Ajatuskin nostaa niskakarvat pystyyn.

Ihmisillä on yleinen harhaluulo siitä, että minulla olisi hyvä kielitaito. Tahtoisin kuitenkin korjata tätä käsitystä: Olen erinomainen englannin taitaja, mutta länsinaapurimme mongerrus on minulle käsittämätöntä. Tästä saan tosin syyttää itseäni, kun en teini-ikäisenä paneutunut ruotsin opiskeluun kyllin tarmokkaasti. Lukiossa suoritin pakolliset viisi kurssia mahdollisimman nopeasti pois alta, ja lopuksi nauroin räkäisesti. Nyt se on ohi! Opettaja tosin totesi kylmäkiskoisesti, että yliopistossa ruotsin opiskelua olisi sitten luvassa lisää. Enpä lukion toisena vuonna osannut ajatellakaan mitään yliopistoa. Olin vain niin tyytyväinen itseeni ja seiskan keskiarvoon.

Se oli keväällä 2010.

Nyt vähän puistattaa, kun kertailen pahasti ruosteisia ruotsinkielen taitojani. Kielioppi muistuu mieleeni ihan hyvin, mutta paljonpa silläkin tekee ilman sanastoa. Kevään mittaan näitä luentoja on joka keskiviikko ja perjantai. PERJANTAI! Kärsimykseni näyttäisi saavan suorastaan raamatulliset mittasuhteet, kun perjantainakin pitää vääntäytyä opistolle mutisemaan ruotsia. Ei kai tässä auta muu kuin kestää tämä rääkki kuin mies!

Jaag haar en hund... Öööö...

Vittu.

Poika ja bengalintiikeri... Vuoden elokuva?

Tammikuuta on kulunut vasta yhdeksän pävää, mutta olen silti ehtinyt käydä kahteen kertaan elokuvissa. Melko hyvä tahti jopa minulle! Viikonloppuna käväisimme Pekan kanssa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan. Pidän sattumanvaraisuuten, mauttomuuteen ja rellestämiseen perustuvasta huumorista, joten elokuva oli aika muikea elämys. Ei siitä jäänyt käteen mitään kerrottavaa jälkipolville, mutta myönnän nauraneeni enemmän kuin ehkä olisi pitänyt. Maanantaina Pekka palasi Kemijärvelle, ja jäin pariksi tunniksi palloilemaan keskustaan. Mitähän tekemistä sitä keksisi tylsälle vapaapäivälle? Pikainen visiitti Finnkinon verkkosivuille paljasti, että tarjolla olisi päivänäytös Piin elämään. Talsin teatteriin, istahdin paikoilleni, ja pari tuntia myöhemmin en ollut entiselläni.



En olisi etukäteen osannut aavistaa, kuinka väkevästi Piin elämä minuun iskisi. Vielä kuukausi sitten en tiennyt koko elokuvasta mitään! Ensimmäinen kosketukseni leffaan oli Hobitin ensi-illassa, jota edelsi kolmiulotteinen traileri. Se herätti kiinnostukseni yhdestä (jälkikäteen ajateltuna hyvin typerästä) syystä. Trailerin musiikkivalinnat olivat nimittäin todella kiehtovia. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun taustalla soi Sigúr Rosia sekä Coldplayn Paradise samalla, kun vihreässä valossa kiiluva ryhävalas hyppäsi valkokankaan halki. Kiinnostuin leffasta välittömästi, vaikka arvelinkin sen olevan jonkin sortin "treffileffa". Tiedättehän, sellainen sentimentaalinen tarina pojasta ja tiikeristä, jotka laivaonnettomuuden seurauksena ystävystyvät pelastuslautalla ja lopulta pelastuvat. Oi kuinka suloista!

Totuuden nimissä on todettava, että Piin elämä on varmasti mitä erinomaisin treffileffa. Se on kuitenkin myös todella paljon enemmän. En suosittele tätä miksikään äijäporukan kaljoittelurainaksi, sellaisiin tarkoituksiin löytyy Juoppohullun päiväkirjan tapaisia tekeleitä. Piin elämä on kuitenkin elokuva, josta voi nauttia yksin tai yhdessä. Siinä on tunnetta, siinä on toimintaa, siinä on draamaa, siinä on iloa ja surua... Siinä on ylipäätään paljon enemmän intohimoa kuin suuressa osassa nykyajan Hollywood-elokuvia. Kaiken kukkuraksi se on tavattoman kaunis. Ei pelkästään visuaalisesti, (vaikka siihen pääsenkin kohta) vaan myös sisällöltään.

Tarina on toki kuvitteellinen ja monilta osin uskomaton, mutta se on kerrottu huolella. Piin elämä ei peittele uskonnollisia teemojaan, mutta ei suoranaisesti tyrkytä niitä katsojalle. Pii itsessään on sekä hindu, kristitty, että muslimi. Kun utelias kirjailija kysyy Piiltä, saisiko tarina hänet uskomaan Jumalaan, tämä vastaa: "Voin vain kertoa tarinani, saat itse päättää mitä uskot." Ateistina pystyin nauttimaan elokuvan elämää arvostavasta sanomasta siinä missä kuka tahansa muukin. Kaikki on toteutettu pettämättömällä tyylitajulla, eikä saarnaamiseen syyllistytä.

Kenties häkellyttävin puoli Piin elämässä on Richard Parker. Kyse ei ole näyttelijästä tai ylipäätään ihmisestä, vaan Piin kanssa matkustavasta bengalintiikeristä. On jokseenkin hullunkurista, että elokuvan aikana tiikeristä käytetään koko ajan nimeä Richard Parker, ja päähenkilöä kutsutaan nimellä Pii. Eriskummallinen nimi auttaa kuitenkin tekemään Richard Parkerista oikean roolihahmon. Tietenkään eläin ei puhu tai mitään muuta yhtä typerää. Päinvastoin kyseessä taitaa olla todenmukaisin eläinhahmo, mitä elokuvissa on nähty. Kymmenien eläin-ja-ihminen-kohtaavat-elokuvia nähneenä osasin odottaa hetkeä, jolloin Richard Parkerista ja Piistä tulisi ylimmät ystävykset. Arvatkaa mitä, ei sitä tullut! Kyse on kuitenkin VITTU TIIKERISTÄ, ei se noin vain käperry syliin kehräämään. Se on eläin, joka ei ymmärrä tilannettaan tai osaa tuntea rakkautta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, etteikö sillä olisi sielua.

Kaikkein uskomattominta on se, että Richard Parker on tehty kokonaan tietokoneella. Jälki on niin elävää, että yksistään tästä pitäisi myöntää erikoistehosteiden Oscar-pysti. Ja ainakin elokuvateatterissa otuksen äänet olivat niin todenmukaiset, että välillä hieman hirvitti katsella pedon liikkeitä. Tehosteissa oli pyritty ennen kaikkea luonnollisuuteen, mikä on sopivaa vaihtelua kaiken maailman ADHD-tehosteleffojen jälkeen. Kohtaus, jossa Pii vajoaa pinnan alle ja näkee suunnattoman rahtilaivan painuvan kohti merenpohjaa oli pysäyttävä. Tuo kuva painui verkkokalvoilleni ja palasi mieleeni vielä illalla nukkumaan mennessäni.

Olen aivan varma, että joidenkin mielestä Piin elämä on tekotaiteellinen tai liian sentimentaalinen tai liian epäuskottava ollakseen viiden tähden elokuva. Koska en kuitenkaan ole mikään elitistinen taiteenvaalija, osaan nauttia tästä tarinasta juuri sellaisena kuin se on. Vaikka minun onkin usein vaikea eläytyä elokuviin, myönnän palan nousseen kurkkuuni monessakin kohtauksessa. Lopun lähestyessä melkein itkin. Mitä hittoa?

Suosittelen Piin elämää kaikille. Ihan jokaiseen se ei taatusti uppoa, mutta toivottavasti edes joku toinen yllättyy yhtä iloisesi kuin minä. Saatan hyvinkin käydä katsomassa elokuvan vielä toiseen kertaan, ja kirjankin aion lukea. Tätä komeampaa päätöstä elokuvavuodelle 2012 on vaikea kuvitella.

Videoarvostelu: The Walking Dead

Elävät kuolleet puraisivat minua sen verran rajusti, että väänsin aiheesta videoarvostelun!



Vielä kuukausi sitten en ollut sen suuremmin perehtynyt The Walking Dead -universumiin. Nyt olen kuitenkin koukussa sekä tv-sarjaan että tähän peliin! Tuskin maltan odottaa, että peli saa jatkoa! Sarjan kolmas kausi pyörii telkkarissa tälläkin hetkellä, mutta odotan kunnes kaikki jaksot ovat saapuneet.

Vuosi 2012 pähkinänkuore... tekstiseinässä

Vuosi vaihtui, ja katseet ovat jo tulevassa. Nyt on kuitenkin hyvä aika käydä läpi viime vuotta. Sen aikana elämässäni ehtikin tapahtua melkoisesti kaikenlaista.

 2012... One hell of a year.

 

Tammikuu

Tammikuun kuudes päivä oli kenties elämäni eniten odottama hetki. Tuolloin nimittäin pääsin armeijan mädättävästä kurimuksesta! Heti vapautumiseni jälkeen ryhdyin pudottamaan painoa. Asetin tavoitteeksi viiden kilon pudottamisen syntymäpäivääni mennessä. Piece of cake! Kolmannella viikolla aloitin koko kevään kestävän työharjoittelun Kemijärven lukiolla kouluavustajana. Leppoisat työpäivät ja vapaa-ajan runsas määrä tekivät gutaa armeijan rääkin jälkeen.

Helmikuu

Tylsähkö kuukausi, jonka yksi kohokohta oli Star Wars Episodi ykkösen 3D-version saapuminen elokuvateattereihin. Edes kolmiulotteinen Jar Jar Binks ei häirinnyt, vaan nautin nostalgian hyökyaallosta täysin siemauksin! Aloimme Harrin, Jonin ja Pekan kanssa suunnitella kesäistä road trippiä Norjaan. Kuun lopussa minulla oli jo sen verran massia, että kykenin ostamaan kauan haaveilemani Canon Legria -videokameran!

Maaliskuu

Paino vain putosi: Kahdessa kuukaudessa olin karistanut jo yli kymmenen kiloa! Olinkin aika kovassa kuosissa. Mikä parasta, nyt kykenin hankkimaan uuden tietokoneen ja videonmuokkausohjelman, joten saatoin editoida kuvaamiani pätkiä. Maaliskuussa laitoinkin youtubeen ensimmäisen kunnon videoni, jossa käpistelin yhtä Xbox 360:n arcade-pelitikkua. Mass Effect 3 osoittautui huikeaksi peliksi, vaikka loppu löikin minua kiveksille. Onneksi kaikki ennen viimeistä puolta tuntia oli kovaa kamaa!

Huhtikuu

Jälleen aika toteuttaa yksi ikuisuusprojekti. Olin toki aiemminkin bloggaillut intistä käsin, mutta Kumpparin vuodatus oli todellinen angstin ja ahdistuksen tyyssija. Perustinkin Viimeisen luolaston, jossa avaudun videopeleistä, elokuvista ja elämän puutteesta. Tässä kuussa minulla oli myös syntymäpäivä, jonka kunniaksi ostelin Zelda-mangaa ja uuden iPodin. Ai niin, Avengers-elokuva räjäytti tajuntani!

Toukokuu

Vappu ei mennyt aivan putkeen: Krapula kuuluu asiaan, silmästä katkennut verisuoni ja rikki mennyt kamera ei niinkään. Silmän parantuminen vei kolme viikkoa, joiden aikana näytin elävältä kuolleelta. Jääkiekon maailmanmestaruuskisat eivät menneet aivan odotetulla tavalla, ja kisojen siirtyminen maikkarille pisti vituttamaan. Kesän lähestyminen toi kuitenkin iloa elämään. Ja mikä parasta, Harri, Pekka ja Joni valmistuivat ammattiin!

Illalla hilpeänä kaljaa, aamulla kalpeana hiljaa

Kesäkuu

Työt lukiolla loppuivat, ja pääsin viettämään viikon mittaista kesälomaa. Tämän jälkeen siirryin työskentelemään turistioppaaksi Kemijärven kotiseutumuseolle. Leppoisampaa duunia saa etsiä, mutta toisaalta työnkuva ei aina ollut sieltä mielenkiintoisimmasta päästä. Juhannuksen aikoihin lähdimme kavereiden kera Norjanmatkalle, joka oli eräs elämäni siisteimmistä reissuista! Hyvässä seurassa edes viikinkimarkettien ryöstöhinnat eivät vituttaneet! Olin myös elämäni kunnossa, ja paino oli pudonnut noin 20 kiloa intistä. Uu mama!

Heinäkuu

Heinäkuun neljäntenä päivänä ostin alennusmyynnistä heräteostoksena Wiin, jonka parissa sitten tuli heiluttua kesän helteillä. Donkey Kong Country Returns vei sydämeni ja järkeni, Metroid Prime Collection sai minut melkein kermaamaan pöksyni. Kyllä Nintendo osaa! Kuun puolivälissä kaverit lähtivät inttiin ja minä nauroin räkäisesti! Muahahahahahahaha! Iloani tosin laimensi paskaksi osoittautunut uusin Batman.

 

Elokuu

Työt loppuivat, joten pyhitin elokuun Zeldan pelaamiselle ja alati lähestyvän muuton valmistelulle. Syksy hiipi lähettyvillä, illat pimenivät ja vietin viimeisiä viikkoja lapsuudenkodissani... Kuvasin muun muassa uusavutonta kokkaustani, mistä tunnuttiin tykkäävän youtuben puolella. Ostin uuden 3DS XL:n ja New Super Mario Bros. 2:n. Elokuun lopussa muutin sitten Ouluun. Ensimmäiset päivät olivat ihmeellisiä ja kivoja! Bileitä, tutustumista, bileitä, uusia ihmisiä, bileitä, kebabbia, bileitä... Tätäkö on opiskelijan elämä?

Syyskuu

Koittihan se arki opiskelijallekin! Ryyppääminen ja uuden asuinpaikkani eksoottiset kebabmättölävalikoimat saivat minut lihomaan muutamassa viikossa kymmenen kiloa. Syyskuun lopussa hankkimani Guild Wars 2 ei varsinaisesti auttanut asiaa, sillä se liimasi laardiperseeni entistä tiukemmin tietokonetuoliin. Opiskelut kuitenkin lähtivät sujumaan varsin mallikkaasti, mistä olen tyytyväinen. Syyskuu oli kokonaisuutena levotonta totuttelua uuteen elämäntapaan, eikä se sujunut aivan kuten odotin.

Lokakuu

Vitutus ja yksinäisyys alkoivat puskea päälle. Paino vain nousi, vaikka koitinkin kovasti laihduttaa. Tämä puolestaan sai minut entistä tiukemmin pysyttelemään omissa oloissani. OMAKEn leffaillat onneksi toivat elämääni sosiaalista kivaa. Guild Wars 2 maittoi, ja kuvasin aiheesta videobloggauksen, joka julkaistiin peräti pelaajalehti.comissa. Jipii! Netflix-elokuvapalvelu saapui kuun lopussa Suomeen, ja sai minut perehtymään lukuisiin elokuviin ja sarjoihin, jotka olin aiemmin missannut kokonaan. Tästä huolimatta lokakuu oli nimensä mukaan paska kuukausi, mutta tulipahan koettua.

Marraskuu

Halo 4 julkaistiin, ja eritin ämpärikaupalla kuolaa! Kiltasodat saivat jäädä tauolle, kun pääsin Master Chiefin uusimman pelin pariin. Aloin taas liikkua ihmisten ilmoilla, ja käväisin esimerkiksi lauta- ja roolipelikerho CRYOn kokouksissa tutustumassa uusiin tyyppeihin ja lautapelien ihmeisiin. Elämä Oulussa alkoi oikeasti asettua uomiinsa, vaikka rupsahtaminen vituttikin kovasti. Ostin opintolainan avulla uuden television, mikä on peliharrastajalle kaikki kaikessa!

Joulukuu

Nyt ollaankin jo lähihistorian parissa. Telkussa oli vikaa jo  yhden viikonlopun jälkeen. Kuulostaa minun tuuriltani! Joulukuussa oli vielä pari tiukkaa tenttiä, jotka taistelin läpi melkein lukematta. Kuun puolivälin tienoilla pakenin orastavaa tylsyyttä takaisin Kemijärvelle, jossa vietin rauhallisen joululoman perheen kesken. Kolmen viiikon aikana minulla oli runsaasti aikaa rauhoittua, rentoutua ja suunnitella tulevaa kevättä. Ja mikä parasta, maailma ei loppunut 21.12.2012.







Huh, tämän avautumisen mitta alkaa olla keskiverron fantasiatrilogian tasolla. Käsittelin asioita vain omalta kannaltani, ja unohdin varmasti monia hienoja juttuja vuoden varrelta. Kiitokset kuitenkin kaikille niille tyypeille, jotka lukivat blogiani, katsoivat videoitani ja sulostuttivat päiviäni menneen vuoden aikana! Tehkää näin myös armon vuonna 2013. :)