Mario Kart 8 -arvostelu (Voiko vitutukseen kuolla?)

Mario Kart 8 julkaistiin viimeinkin! Itsehän iskin hampaani tähän kaverisuhteita pilaavaan moninpelimessiaaseen jo viikkokausia sitten, mutta videoarvostelun tekeminen vain venyi venymistään. Alun perin tämän kymmenminuuttisen luomuksen olisi ollut tarkoitus putkahtaa maailmaan jo pari päivää sitten, mutta editointi osoittautui uskomattomaksi urakaksi. Siis ei helvetti. Olen tähän asti käyttänyt vanhaa ja luotettavaa Pinnacle Studio 15 –ohjelmaa,  mutta nyt päätin päivittää versioon numero 16. Sain nimittäin ostettua kyseisen paketin reilulla parilla kympillä, ja olin tietysti onnesta soikeana. Mutta mikä yllätys minua odottikaan, kun pääsin uutukaiseen käsiksi.

Pinnacle Studio HD 16 on paskin editointiohjelma, mitä rahalla saa.

Se kaatuilee koko ajan. Siis aivan oikeasti viiden minuutin välein. Ilman mitään syytä. Teksti ”Ongelma katkaisi ohjelman virheettömän toiminnan” on pompannut tietokoneeni ruudulle niin monta kertaa parin viime päivän aikana, että siitä voisi tulla uusi motto elämääni. Voisin tatuoida tuon saatanan virhesanoman vasempaan pakaraani. Edes päivitysten lataaminen ei auttanut. Pinnacle 16 ei vain halua olla yhteistyössä kanssani! Pahin vaihe koitti vasta, kun videon kasaaminen oli jo periaatteessa valmis. Kun Pinnacle 16 yritti luoda 10 minuutin mittaista videotiedostoa, menetin melkein elämänhaluni. Ohjelma kaatui AINA kesken renderöinnin, ja vieläpä joka kerta eri kohdassa ja eri syystä. Homma onnistui vasta kahdeksannella yrityksellä! Silloinkin ohjelma kaatui heti kun video oli valmiina, ikään kuin protestiksi.

En enää ikinä halua nähdä näin paljoa vaivaa yhden pätkän vuoksi. Etenkin kun Pinnacle 16 vielä pilasi osan äänistä. Puheessani kuuluu parissa kohtaa todella vittumaista rasahtelua ja poksahtelua, jolle en enää voinut tehdä mitään. En ainakaan ilman, että ohjelma kaatuisi. Onneksi voin palata vanhan kunnon Pinnacle 15:n pariin tämän kamalan erehdyksen jälkeen.

Mutta juu, nauttikaahan arvostelusta. Ja jos omistatte Wii U:n, suosittelisin nauttimaan myös itse pelistä! Tulen varmaan tänä viikonloppuna kokemaan verkkopelaamisen ihmeet muiden suomalaisten Nintendofanien kanssa. Eiköhän se toimi hermolomana tämän editointihelvetin jälkeen!

Minäpä olen kesälomalla... Tavallaan!

AHHHHH JÖSSESS SEHÄN ON KESÄ

 

Kuten yllä lojuvasta kuvatuksesta voi havaita, kesä on saapunut jopa Lapin peräkylille. Mitä nyt pari jäälauttaa seilailee edelleen mummolan laiturin vieressä... En siis taida ihan vielä pulahtaa Kemijärven hyisiin syövereihin. Mutta ainakin aurinko paistaa ja lämpölukemat nousevat sinne kahdenkymmenen paremmalle puolelle. On siis viimeinkin oivallinen aika aloittaa shortsikausi. Karvaiset sääreni ovat pitkän talven jäljiltä niin kalpeat, että niiden pinnalle voisi heijastaa elokuvia videotykiltä... Toivottavasti jokapäiväiset kävelylenkit auringonpaisteessa muuttavat vampyyrimäisen hipiäni katu-uskottavan ruskettuneeksi.

Viettäisin mielihyvin vaikka koko loman Kemijärvellä, mutta ikävä kyllä velvollisuudet kutsuvat takaisin Ouluun. Pitäisi suorittaa tenttejä, kun en onnistunut huijaamaan itselleni töitä. Onneksi kesällä voin sentään päntätä riippumatosta käsin, joten en aio ottaa liikaa paineita opiskelujen suhteen. Sitä paitsi onnistuin nappaamaan itselleni opinto-oikeuden informaatiotutkimuksen sivuaineeseen. Saattaa siis hyvinkin olla, että päädyn maisteriksi valmistumisen jälkeen kirjastotädiksi! Kirjastossa työskentely olisi meikäläisen kaltaiselle sisätiloissa viihtyvälle otukselle vallan mainio uravaihtoehto. Olen todella tyytyväinen siitä, että minulla on ehkä ensimmäistä kertaa mielessäni jokin ammatti mihin pyrkiä. Vaikka se ei olekaan mikään hyväpalkkainen tai tolkuttoman luova ala.

Tulevaisuuden pohtimisen sijaan taidan keskittyä lähiviikkoina auringonpaisteessa köllöttelyyn ja pelaamiseen. Luoville projekteillekin pitäisi löytää aikaa kaiken tämän laiskottelun keskeltä. Ei ole helppoa opiskelijan elämä! :D

Godzilla... Voi vittujen kevät.

Tänä aamuna herätessäni tuntui siltä, kuin jokin pieni eläin olisi kussut suuhuni. Pohdiskelin hetken, mistä tämä hirvittävä jälkimaku mahtoi olla peräisin. Sitten edellisen illan suuri erehdys palasi mieleeni, ja painoin pääni tyynyyn häpeän vallassa: Olin käynyt katsomassa uusimman Godzilla-elokuvan!

En ole mikään maailman suurin Godzilla-fani, mutta arvostan hirviöiden kuninkaan aiempia elokuvia suuresti. Japanilaiset osasivat tehdä mielikuvituksellisten monstereiden taisteluista suorastaan taidetta. Kumipuvuissa heiluvat näyttelijät tuhosivat kaupunkeja kuin viimeistä päivää, eikä pienoismalleissa tai köykäisissä erikoistehosteissa säästelty! Juuri tuollaisena aivottomana viihteenä Godzilla-elokuvat ovat klassikkokamaa. Jopa ne huonoimmat 70-luvun tuotokset. Kahdeksankymmentäluvulta eteenpäin Godzilla-elokuvissa alkoi olla jo sen verran hyvät tuotantoarvot, että niitä katselee mielihyvin tänäkin päivänä.

Vielä eilisessä blogimerkinnässäni kirjoitin, että uusi Godzilla voi olla jättiläisliskolle joko upea uusi tuleminen, tai sitten luokaton Hollywood-rahastus. Kaikkihan muistamme, millaista tuhoa amerikkalaiset saivat aikaan vuonna 1998... Tuolloin ilmestynyt Jurassic Parkia apinoinut Godzillan irvikuva oli niin surkea elokuva, että sitä pidetään nykypäivänä lähinnä vitsinä. Siksi ihmiset odottivat, että tämä uusi yritys tekisi hirviöiden kuninkaalle oikeutta kaikessa synkkyydessään. Minulla oli omat epäilykseni, koska halveksin nykyajan elokuvien liioitellun vakavaa ja raskassoutuista tyyliä. Enpä olisi silti ikinä uskonut, miten pahasti Godzilla onnistuttiin jälleen kerran sössimään.


 Vuoden parhaan miessivuosan Oscarin saa... GODZILLA!

Lähdetäänpä aivan perusteista. Elokuvan nimi on Godzilla. Kun menen katsomaan Godzilla-elokuvaa, oletan näkeväni sinisiä liekkejä sylkevän jättiläishirmuliskon tuhoavan kaupunkeja. Mutta eihän sellainen käy päinsä! Elokuvalla on kestoa rahtusen verran yli kaksi tuntia, joista nimikkohahmo viettää ruudulla vartin verran. En edes liioittele. Ensimmäisen tunnin aikana otuksesta näkyy ainoastaan hännän pätkä. Ilmeisesti ideana on pitää lisko piilossa mahdollisimman kauan jännityksen lisäämiseksi. Mutta vielä senkin jälkeen kun majesteetillinen hirvitys on viimein paljastettu valkokankaalle, sitä näytetään liian vähän. Se on koko ajan joko savun peitossa, pilvenpiirtäjien takana tai muuten vain pimeässä. Eikö nykyajan tietokonetekniikalla muka voi tehdä mitä hyvänsä? Miksi elokuvan nimikkohahmoa ja ainoaa kiinnostavaa aspektia käsitellään SIVUHAHMONA? Vasta viimeisen kymmenen minuutin aikana elokuva tarjoilee sitä aitoa Godzilla-rytinää. Silloinkin nujakointi tapahtuu pimeässä.

Anteeksi, mutta kuka vittu sinä olet?

Kun Godzilla viettää suurimman osan ajasta vaihtopenkillä, päättää elokuva keskittyä tavallisten ihmisten kärsimykseen hävityksen keskellä. Ihmislähtöinen Godzilla-elokuva on jo ideana vähintään kyseenalainen, mutta vielä nolommaksi tilanteen tekee käsikirjoituksen täydellinen epäonnistuminen. Elokuvan hahmot ovat toinen toistaan unohdettavampia. Löytyy nerokas mutta pakkomielteinen tiedemies sekä vastuuntuntoinen ja kaunis tyttöystävä. Mitäpä olisikaan amerikkalainen elokuva ilman nelivuotiasta kakaraa, jonka tehtävänä on kysellä että "Tuleeko isi kotiin, äiti mua pelottaa"? Kun elokuvan toiminta alkaa käydä jännittäväksi, siirrytäänkin johonkin Oklahomassa sijaitsevaan väestönsuojaan katsomaan, miten päähenkilön perhe jaksaa tämän kaiken keskellä. Aivan uskomatonta roskaa! Joka välissä pitäisi teeskennellä välittävänsä, kuinka siilitukkainen Kick-Ass-poju kaipaa perhettään. Voi yhyy.

Mee ny vittuun

Call of Duty: Monster Warfare

Kaiken kukkuraksi Godzilla yrittää olla vakavasti otettava sotaelokuva. Tai ainakin Yhdysvaltain armeijan mainos. Leffa kuluttaa naurettavan ison osan kestostaan kuvaten sotilaiden toimia hävityksen keskellä... Eikä edes oikeasti keskellä, koska valtaosan ajasta hirviöt ovat vain tuolla jossain menossa ties minne. Yksi elokuvan keskeisistä tapahtumapaikoista on armeijan tukikohta, jossa puukasvoinen herra amiraali sekä tämän alaiset selittävän kaiken mitä Godzilla ja tämän vastustajat tekevät. Siis kaiken. Koska eihän yleisö tajua, että otukset ovat menossa tappelemaan, ellei sitä kerrota heille. Tukikohdassa jorinalle uhrataan enemmän kohtauksia kuin kaupungin tuhoamiselle.

Ai niin, Amerikka on maailman paras valtio ja sen jokainen sotilas on valmis kuolemaan maansa puolesta. Tajusin kyllä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tehtävään valmistautuva laskuvarjojääkäri rukoilee ääneen ja sanoo sen. Tämä jenkkisiirappi ei periaatteessa häiritse minua, mutta nyt se tuntui aivan erikoisen päälleliimatulta. Olisin kaivannut vielä valkoisen talon edessä liehuvia jenkkilippuja sekä omenapiirakkaa leipovaa valkopäämerikotkaa. Nyt jotain jäi puuttumaan.

Elokuva oli siis kokonaisuutena melkoinen kalkkuna. Se oli ylipitkä, huonosti kirjoitettu ja päämäärätön Godzilla-elokuva ilman Godzillaa. Itse nimikkohirviö oli sentään upea aina ruudulla rymistellessään. Lisäksi kuvaus ja leikkaus olivat kautta linjan mainiota katseltavaa, aivan parasta laatua. Näiden seikkojen vuoksi olisin valmis antamaan Godzillalle peräti kaksi tähteä viidestä. Nämä seikat eivät kuitenkaan paljoa lohduta. Elokuva toimii oivana esimerkkinä siitä, miten voi käydä kun Hollywood ryhtyy uudistamaan tuttua elokuvasarjaa. Se on synkkä. Se on vakava. Se on näyttävä. Mutta se ei ole Godzilla-elokuvaa nähnytkään.

Vuoden heteroin Retroluolasto

Tämä jakso on ollut työn alla jo pienen ikuisuuden! Maaliskuun viimeisenä päivänä olin editoimassa nimenomaan tätä samaa Final Fight -jaksoa, kun tietokone siirtyi ajasta ikuisuuteen. Nyt sain kuitenkin viimeisteltyä tämän pullistelevia rintalihaksia ja komeita painiliikkeitä pursuilevan jakson. Episodista tuli yllättävän lyhyt, mutta eipä pelilläkään ole erityisesti mittaa... Nauttikaa!

Opiskelukiireet alkavat pikku hiljaa hellittää, joten minulla on toivottavasti aikaa tehdä kesällä lisää videoita. Mario Kart 8:sta teen ainakin satavarmasti arvion, ja saatanpa ostaa myös Wolfenstain: New Orderin mikäli rahatilanteeni sen sallii. Kesätöitä tuskin saan, mutta ainahan voi ottaa opintolainaa kesää varten...

Sen pidemmittä puheitta siirryn katselemaan uutta Godzillaa, joka saa ensi-iltansa tänään! En ole lukenut ennakkoon ainuttakaan arvostelua, sillä haluan hypätä hirviöiden kuninkaan riepoteltavaksi täysin neitseellisesti. Trailereiden perusteella on aivan mahdotonta sanoa, tuleeko leffa olemaan mainio rebootti vai tekosynkeä Hollywood-massatuote. Parin tunnin päästä se selviää!

Nykyajan pelit... Hohhoijakkaa!

Viime vuonna ilmestynyt Crysis 3 on varsin kehuttu ja kiistattoman komea räiskintäpeli. Olen jo parin viikon ajan riutunut melkoisessa sci-fin nälässä, joten päätin ostaa kolmannen Crysiksen omiin kokoelmiini halvalla. Tämä maailmanlopun jälkeiseen New Yorkkiin sijoittuva ammuskeluelämys päästää pelaajan riehumaan nanohaarniskaan pukeutuneena supersotilaana. Mukana on räjähdyksiä, huutoa, avaruusmuukalaisten teurastusta ja toinen toistaan komeampia efektejä... Siis kaikkea mikä vetoaa modernien toimintapelien ystäviin.

Samalla Crysis 3 on tavallaan eräs masentavimmista peleistä, mihin olen vähään aikaan koskenut.

Ei siksi että se olisi varsinaisesti huono, ei sinne päinkään. Mutta Crysis 3 edustaa mielestäni melkein kaikkea sitä, mikä nykyajan peleissä on vikana. Vaikka räiskintä toimii ja maisemat ovat komeita, en voinut missään vaiheessa välttyä pettymyksen ja vitutuksen tunteilta. Kun lyhyenläntä rymistely oli taisteltu läpi, tunsin oloni aika tyhjäksi. Puran nyt näitä nörttimäisiä tuntemuksiani maailmalle. Toimikoon tämä seitsemän kuolemansynnin lista jonkinlaisena terapiaistuntona.



1. Omaperäisyyden huippu, innovaation suurlähettiläs
Onko se räiskintäpeli? Kyllä! Ammutaanko siinä avaruusmörköjä? Kyllä! Sijoittuuko se raunioituneeseen suurkaupunkiin? Toki! Entä löytyykö viidakossa ammuskelua? Jo vain! Onko päähenkilö tylysti murahteleva sotilas? Totta mooses! Kai hänellä on siisti haarniska ja supervoimat? Ilman muuta! Löytyykö jousipyssy ja varjoissa hiippailua? Takuulla! Onko mukana nokkela ja kaunis naishahmo, joka kuolee traagisesti? Oikein arvattu!

Onneksi olkoon. Tässähän meillä on joka ainoa nykyaikainen toimintapeli. Kyllä kansa tietää mitä se haluaa, vai miten se meni?

2. Grafiikka ennen toimivuutta
Crysis 3 näyttää pysäytyskuvissa varsin kauniilta, etenkin Xbox 360:n mittapuulla. Rakennusten ja puiden välistä siivilöityvä valo, ilmassa leijaileva pöly, tuulessa heiluva ruoho sekä villistä leimuava tuli ovat vain pieniä esimerkkejä pelin näyttävistä tehokeinoista. Mutta kaikki tämä kauneus tulee karmealla hinnalla: Peli tahmaa ja takkuaa koko ajan. Etenkin kun vihollisia säntäilee ovista ja ikkunoista, alkaa peli nikotella pahanpäiväisesti. Tämä on surullisen yleistä "vanhan" konsolisukupolven peleissä. Tehot eivät riitä näin hyvännäköisten pelien sulavaan pyörittämiseen. Terve järki sanoo, että silloin pitää karsia ulkonäköä. Tämähän ei tietenkään käy päinsä, koska kultasilmäiset pelaajat alkavat itkeä. Niinpä todella moni peli julkaistaan aivan liian nättinä ja raskaana, jolloin pelaajan tehtäväksi jää ihastella silmien eteen avautuvaa diaesitystä. Ei näin.

3. "Synkkä ja aikuinen juoni"
Muistan vielä elävästi ne ajat, jolloin räiskintäpeli sai olla rehellisesti kepeä ja vähän hölmö. Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Crysis 3 kertoo pohjimmiltaan siitä, miten Prophet-niminen supersotilas tappaa vihollissotilaita ja avaruusolioita raunioituneessa New Yorkissa. Apuna tällä yksiulotteisella tappokoneella on toinen yrmy sotilas, jonka nimi on PSYCHO. Jo tässä vaiheessa jokainen tajuaa, että käsikirjoituksen on laatinut yläasteikäinen poika. Ja juuri sellaiselle pelin tarina iskee varmasti kovaa. Mutta kun lähtökohta on näin pöhkö, ei asioita kannata viedä liian syville vesille.


Ehei, nykyajan peleiltä vaaditaan suurta draamaa ja aikuisiin vetoavaa sisältöä. Siksi peli pyrkii joka välissä kuvaamaan päähenkilö Prophetin haavoittuvuutta ja sisäistä kamppailua. Ikävä kyllä lopputulos on tahattoman koominen. Karhealla äänellä örisevä sankari tappaa vihollisia vasemmalta ja oikealta, mutta suvantokohtien aikana pohtii inhimillisyyttään angstin vallassa. Crysis 3 ottaa itsensä aivan liian vakavasti ja unohtaa samalla olevansa pohjimmiltaan peli, jossa ammutaan rekkalasteittain avaruusmörköjä.

4. Avoimet ympäristöt... Miksi?
Avoin pelimaailma on nykyajan trendikkäin termi, jolla halutaan mainostaa peliä kuin peliä. Tee mitä haluat ja mene mihin huvittaa, maailma on tehty sinua varten! Pelaajat kaipaavat vapautta, ja joissain peleissä se toimiikin mainiosti. Silti minusta on kummallista, että räiskintäpeleihin halutaan Lapin läänin verran tilaa. Ainakin itse nautin tiukasti rajatuista mutta hyvin suunnitelluista räiskintäpeleistä enemmän kuin itsetarkoituksellisen avoimista ympäristöistä, joissa viholliset eivät osaa edes suunnistaa... Saati sitten reagoida pelaajan tekemisiin. Crysis 3 mainostaa tarjoavansa valtavasti vapautta, ja tavallaan tämä onkin totta (ainakin moniin lajityypin edustajiin verrattuna). Toisaalta tämä näennäinen vapaus tarkoittaa yleensä sitä, että pelaaja saa kulkea leveän rännin läpi kumpaa laitaa tahansa. Avara maailma ei tuo tähän peliin juurikaan lisäarvoa, ja isot ympäristöt vain lisäävät aiemmin mainitsemaani tökkimistä.

5. Viiden tunnin reissu.
Pelin lyhyys ei varsinaisesti haittaa minua, kunhan matka on unohtumaton. Sen takia nautin parin kuukauden takaisesta MGS Ground Zeroesista. Samoin Halo 3: ODST lukeutuu suosikkipelieni joukkoon... Mutta pakkohan se on myöntää: Pelien kesto vain lyhenee lyhenemistään. Kymmenen vuotta sitten arvosteluissa haukuttiin, kuinka pelin kampanja vilahtaa ohi reilussa kymmenessä tunnissa. Nykyajan toimintapelin kohdalla kymmenen tunnin yksinpeli kerää mittansa vuoksi kehuja. Kuten sanoin, kestolla ei sinänsä ole väliä. Mutta jos olisin maksanut Crysis 3:sta täyden hinnan julkaisun aikaan, olisin tuntenut itseni petetyksi. Jotkut meistä haluavat edelleen sisältörikkaan yksinpelikokemuksen... Tai edes kunnolla uudelleenpeluuarvoa!

6. Turha nettipeli
Tämä pitää olla jokaisessa räiskintäpelissä. Tietysti nettipelin toivotaan korvaavan edellä mainittua yksinpelin lyhyyttä, mutta tämä toimii vain ani harvoin. Ihmiset pelaavat vuodesta toiseen Haloa ja Call of Dutya ja Battlefieldiä. Kuka jaksaa edes kokeilla Crysis 3:n keskinkertaista nettipeliä, josta on vaikea löytää pelaajia? Nämäkin resurssit olisi voitu käyttää vaikka oikean käsikirjoittajan palkkaamiseen tai yksinpelin hiomiseen. Tai mihin tahansa omaperäiseen sisältöön, joka nostaisi pelin tavallisen massan yläpuolelle.

7. Ei jaetun ruudun kaksinpeliä.
Ei tietenkään. Kuka haluaisi vielä nykyään pitää hauskaa kavereiden kanssa saman sohvan ääressä? Ainakin minä, mutta tähän annetaan yhä harvemmin mahdollisuus. Melkein missään pelissä ei enää ole moninpeliä saman koneen ja saman televisioruudun äärellä. Siitäkään huolimatta, että nykyajan töllöttimet ovat isompia ja tarkempia kuin ikinä. Seuraavan kerran kun kaveri haluaa tulla kylään pelaamaan, kehotan tätä pysymään kotonaan jotta voimme pelata verkon yli. Onneksi sentään Nintendo ymmärtää edelleen, kuinka hauskaa voikaan olla hyvän pelin pelaaminen samalla sohvalla kaverin kanssa.


Huh huh. Olipas se vapauttavaa. Rakastan edelleen videopelejä, mutta yllä olevat seikat ottavat päähän nykyajan massoille suunnatuissa multimediatuotteissa, joita toimintapeleiksi kutsutaan. Nyt pitää lepuuttaa hermoja aidosti hyvien tuotosten äärellä... Tai palata retropelien pariin ja nautiskella yksinkertaisesta huvista. 

Kevätpörriäinen helvetistä

Vappuaattoni alkoi sillä, että aivan korvani juuressa pörisi tällainen ruma luontokappale:

Säikähdin tätä odottamatonta kimalaista niin vitusti, että löin pääni kaapin oveen kierähtäessäni pois sen tieltä. Kimalainen oli jokseenkin sekaisin, eikä suostunut menemään ulos huoneestani vaikka paiskasin oven ja tuuletusikkunan apposen auki. Pikaisen valokuvaussession jälkeen minulle jäi vain yksi vaihtoehto: Päätin hävittää otuksen kemiallisilla aseilla.

Niinpä nappasin pahimman myrkyn mitä käsieni ulottuvilta löytyi: Purkillisen suihkutettavaa hiuskiinnettä. (Älkää nyt kyseenalaistako miksi miehellä on sellainen). Lähestyin kattolampun vieressä loikoilevaa kimalaista varovaisin askelin, kunnes olin aivan lähellä... Minkä jälkeen annoin ötökän maistaa tätä hiuksianostattavaa (ja ihastuttavan raikasta) suihketta! Kuusijalkainen ystäväni ei ollut aivan yhtä vakuuttunut hiuskiinteen mahtavuudesta. Se muuttui silmin nähden vittuuntuneeksi ja alkoi lentää kamikaze-tyylillä seinästä seinään kuin riivattu. Nyt alkoi oikeasti näyttää siltä, että saattaisin joutua pistetyksi.

Onnistuin kuitenkin parin yrityksen jälkeen vangitsemaan pörriäisen kuplamuovikääreen väliin. Kuskasin villisti surisevan mytyn tuuletusparvekkeelle ja lähdin tokenemaan taistelun aiheuttamasta stressistä. Kun palasin takaisin puoli tuntia myöhemmin, huomasin ötökän menehtyneen yllä näkyvällä tavalla. Yllättävää kyllä, tapauksesta jäi hieman huono omatunto. Toivoin nimittäin salaa, että siipiveikko olisi toipunut raittiissa ilmassa ja lentänyt tiehensä. :C

Tämän välikohtauksen jälkeen en sitten saanutkaan kunnolla unta muutamaan tuntiin. On tavattoman kummallista herätä ennen viittä ja olla täysin virkeä. Onneksi sentään loppupäivä sujui aamuyötä rauhallisemmissa merkeissä. Osallistuin vappukulkueeseen, vietin piknikkiä opiskelijaporukalla, kävin syömässä, join hieman mallasjuomia kavereiden luona ja pakeninpa illalla vielä pariin baariinkin. Alkoi tosin lievästi sanottuna kyrpiä se, kuinka täynnä kaikki paikat olivat vapun aikaan. Mutta sitä se on se elämä täällä Oulun kaltaisessa etelän metropolissa.

Nyt ei ole oikeastaan edes krapulaa. Voisin varmaan alkaa suunnitella seuraavaa Retroluolasto-jaksoa. Jos olen oikein etevä, saan sen valmiiksi viikonlopun aikana.