Viime vuonna ilmestynyt
Crysis 3 on varsin kehuttu ja kiistattoman komea räiskintäpeli. Olen jo parin viikon ajan riutunut melkoisessa sci-fin nälässä, joten päätin ostaa kolmannen Crysiksen omiin kokoelmiini halvalla. Tämä maailmanlopun jälkeiseen New Yorkkiin sijoittuva ammuskeluelämys päästää pelaajan riehumaan nanohaarniskaan pukeutuneena supersotilaana. Mukana on räjähdyksiä, huutoa, avaruusmuukalaisten teurastusta ja toinen toistaan komeampia efektejä... Siis kaikkea mikä vetoaa modernien toimintapelien ystäviin.
Samalla Crysis 3 on tavallaan eräs masentavimmista peleistä, mihin olen vähään aikaan koskenut.
Ei siksi että se olisi varsinaisesti huono, ei sinne päinkään. Mutta Crysis 3 edustaa mielestäni melkein kaikkea sitä, mikä nykyajan peleissä on vikana. Vaikka räiskintä toimii ja maisemat ovat komeita, en voinut missään vaiheessa välttyä pettymyksen ja vitutuksen tunteilta. Kun lyhyenläntä rymistely oli taisteltu läpi, tunsin oloni aika tyhjäksi. Puran nyt näitä nörttimäisiä tuntemuksiani maailmalle. Toimikoon tämä seitsemän kuolemansynnin lista jonkinlaisena terapiaistuntona.
1. Omaperäisyyden huippu, innovaation suurlähettiläs
Onko se räiskintäpeli? Kyllä! Ammutaanko siinä avaruusmörköjä? Kyllä! Sijoittuuko se raunioituneeseen suurkaupunkiin? Toki! Entä löytyykö viidakossa ammuskelua? Jo vain! Onko päähenkilö tylysti murahteleva sotilas? Totta mooses! Kai hänellä on siisti haarniska ja supervoimat? Ilman muuta! Löytyykö jousipyssy ja varjoissa hiippailua? Takuulla! Onko mukana nokkela ja kaunis naishahmo, joka kuolee traagisesti? Oikein arvattu!
Onneksi olkoon. Tässähän meillä on joka ainoa nykyaikainen toimintapeli. Kyllä kansa tietää mitä se haluaa, vai miten se meni?
2. Grafiikka ennen toimivuutta
Crysis 3 näyttää pysäytyskuvissa varsin kauniilta, etenkin Xbox 360:n mittapuulla. Rakennusten ja puiden välistä siivilöityvä valo, ilmassa leijaileva pöly, tuulessa heiluva ruoho sekä villistä leimuava tuli ovat vain pieniä esimerkkejä pelin näyttävistä tehokeinoista. Mutta kaikki tämä kauneus tulee karmealla hinnalla: Peli tahmaa ja takkuaa koko ajan. Etenkin kun vihollisia säntäilee ovista ja ikkunoista, alkaa peli nikotella pahanpäiväisesti. Tämä on surullisen yleistä "vanhan" konsolisukupolven peleissä. Tehot eivät riitä näin hyvännäköisten pelien sulavaan pyörittämiseen. Terve järki sanoo, että silloin pitää karsia ulkonäköä. Tämähän ei tietenkään käy päinsä, koska kultasilmäiset pelaajat alkavat itkeä. Niinpä todella moni peli julkaistaan aivan liian nättinä ja raskaana, jolloin pelaajan tehtäväksi jää ihastella silmien eteen avautuvaa diaesitystä. Ei näin.
3. "Synkkä ja aikuinen juoni"
Muistan vielä elävästi ne ajat, jolloin räiskintäpeli sai olla rehellisesti kepeä ja vähän hölmö. Ne ajat ovat kaukana takanapäin. Crysis 3 kertoo pohjimmiltaan siitä, miten Prophet-niminen supersotilas tappaa vihollissotilaita ja avaruusolioita raunioituneessa New Yorkissa. Apuna tällä yksiulotteisella tappokoneella on toinen yrmy sotilas, jonka nimi on PSYCHO. Jo tässä vaiheessa jokainen tajuaa, että käsikirjoituksen on laatinut yläasteikäinen poika. Ja juuri sellaiselle pelin tarina iskee varmasti kovaa. Mutta kun lähtökohta on näin pöhkö, ei asioita kannata viedä liian syville vesille.
Ehei, nykyajan peleiltä vaaditaan suurta draamaa ja aikuisiin vetoavaa sisältöä. Siksi peli pyrkii joka välissä kuvaamaan päähenkilö Prophetin haavoittuvuutta
ja sisäistä kamppailua. Ikävä kyllä lopputulos on tahattoman koominen. Karhealla
äänellä örisevä sankari tappaa vihollisia vasemmalta ja oikealta, mutta
suvantokohtien aikana pohtii inhimillisyyttään angstin vallassa. Crysis 3 ottaa itsensä aivan liian vakavasti ja
unohtaa samalla olevansa pohjimmiltaan peli, jossa ammutaan rekkalasteittain
avaruusmörköjä.
4. Avoimet ympäristöt... Miksi?
Avoin pelimaailma on nykyajan trendikkäin termi, jolla halutaan mainostaa peliä kuin peliä. Tee mitä haluat ja mene mihin huvittaa, maailma on tehty sinua varten! Pelaajat kaipaavat vapautta, ja joissain peleissä se toimiikin mainiosti. Silti minusta on kummallista, että räiskintäpeleihin halutaan Lapin läänin verran tilaa. Ainakin itse nautin tiukasti rajatuista mutta hyvin suunnitelluista räiskintäpeleistä enemmän kuin itsetarkoituksellisen avoimista ympäristöistä, joissa viholliset eivät osaa edes suunnistaa... Saati sitten reagoida pelaajan tekemisiin. Crysis 3 mainostaa tarjoavansa valtavasti vapautta, ja tavallaan tämä onkin totta (ainakin moniin lajityypin edustajiin verrattuna). Toisaalta tämä näennäinen vapaus tarkoittaa yleensä sitä, että pelaaja saa kulkea leveän rännin läpi kumpaa laitaa tahansa. Avara maailma ei tuo tähän peliin juurikaan lisäarvoa, ja isot ympäristöt vain lisäävät aiemmin mainitsemaani tökkimistä.
5. Viiden tunnin reissu.
Pelin lyhyys ei varsinaisesti haittaa minua, kunhan matka on unohtumaton. Sen takia nautin parin kuukauden takaisesta
MGS Ground Zeroesista. Samoin
Halo 3: ODST lukeutuu suosikkipelieni joukkoon... Mutta pakkohan se on myöntää: Pelien kesto vain lyhenee lyhenemistään. Kymmenen vuotta sitten arvosteluissa haukuttiin, kuinka pelin kampanja vilahtaa ohi reilussa kymmenessä tunnissa. Nykyajan toimintapelin kohdalla kymmenen tunnin yksinpeli kerää mittansa vuoksi kehuja. Kuten sanoin, kestolla ei sinänsä ole väliä. Mutta jos olisin maksanut Crysis 3:sta täyden hinnan julkaisun aikaan, olisin tuntenut itseni petetyksi. Jotkut meistä haluavat edelleen sisältörikkaan yksinpelikokemuksen... Tai edes kunnolla uudelleenpeluuarvoa!
6. Turha nettipeli
Tämä pitää olla jokaisessa räiskintäpelissä. Tietysti nettipelin toivotaan korvaavan edellä mainittua yksinpelin lyhyyttä, mutta tämä toimii vain ani harvoin. Ihmiset pelaavat vuodesta toiseen
Haloa ja
Call of Dutya ja
Battlefieldiä. Kuka jaksaa edes kokeilla Crysis 3:n keskinkertaista nettipeliä, josta on vaikea löytää pelaajia? Nämäkin resurssit olisi voitu käyttää vaikka oikean käsikirjoittajan palkkaamiseen tai yksinpelin hiomiseen. Tai mihin tahansa omaperäiseen sisältöön, joka nostaisi pelin tavallisen massan yläpuolelle.
7. Ei jaetun ruudun kaksinpeliä.
Ei tietenkään. Kuka haluaisi vielä nykyään pitää hauskaa kavereiden kanssa saman sohvan ääressä? Ainakin minä, mutta tähän annetaan yhä harvemmin mahdollisuus. Melkein missään pelissä ei enää ole moninpeliä saman koneen ja saman televisioruudun äärellä. Siitäkään huolimatta, että nykyajan töllöttimet ovat isompia ja tarkempia kuin ikinä. Seuraavan kerran kun kaveri haluaa tulla kylään pelaamaan, kehotan tätä pysymään kotonaan jotta voimme pelata verkon yli. Onneksi sentään Nintendo ymmärtää edelleen, kuinka hauskaa voikaan olla hyvän pelin pelaaminen samalla sohvalla kaverin kanssa.
Huh huh. Olipas se vapauttavaa. Rakastan edelleen videopelejä, mutta yllä olevat seikat ottavat päähän nykyajan massoille suunnatuissa multimediatuotteissa, joita toimintapeleiksi kutsutaan. Nyt pitää lepuuttaa hermoja aidosti hyvien tuotosten äärellä... Tai palata retropelien pariin ja nautiskella yksinkertaisesta huvista.