Töhö teatterissa

Hei. Nimeni on Tuomas, ja olen kulttuuriharrastaja.

Kuulostipa teennäisen elitistiseltä, mutta kaipa se on totta. Toki harrastuneisuuteni keskittyy yleensä kapealle alalle. Sivistyn pelien parissa ja pyörin epäterveellisen usein elokuvateattereissa, mutta ihan perinteinen teatteri on meikäläiselle tuntemattomampi areena. Ei siksi, että minulla olisi joitain junttimaisia ennakkoluuloja näytelmiä kohtaan. Lapsena ja nuorena muistan pyörähtäneeni parissa esityksessä ja nauttineeni näkemästäni. Silti on vaikea kuvitella, että lähtisin noin vain katsomaan teatteria. Vähän liian sivistynyttä touhua tällaiselle parikymppiselle töhölle.

Silti löysin itseni eilen Oulun kaupunginteatterin isosta, hämärästä salista. Tähän kulttuuritekoon minut yllytti äiti, joka sattui suorittamaan pikaisen varikkokäynnin Oulussa. Viikkojen takainen puhelinkeskustelu meni muistaakseni kutakuinkin näin:

"Hei. Läheppä käymään minun kanssa teatterissa sitten."
"No joo, vois kai sitä. :D"
"Niin mä arvelinkin. Oon jo ostanu sulle ne liput trololol."

Kyllä kelepaa

Siellä siis rötväsin. Teatterin pehmeillä, punaisilla tuoleilla. Joista ikäväkseni puuttuivat leffateattereista tutut juomanpidikkeet, mutta whatever. Ja sali oli aivan täynnä! Sadoittain kaikenikäisiä ja -näköisiä tallaajia istuskeli ja porisi joka puolella. En tietysti osottanutkaan näkeväni pelkkiä monokkelisilmäisiä elitistejä, mutta väen monimuotoisuus löi minut silti ällikällä. Esimerkiksi leffateatterissa porukka on usein melko samanhenkistä, tai ainakin sieltä voi bongata ne erikoisemmat hiipparit. Mutta teatterissa oli mahdotonta valita yhtä arkkityyppiä. En tuntenut itseäni erityisen oudoksi, vaikka olinkin noobi.

Mikä olikaan tämä esitys, jonka vuoksi uhrasin lauantai-illan? Näytelmän nimi oli jokseenkin omituinen Poika Mancini. Kuulostaa etovan taiteelliselta, mutta totuus on päinvastainen. Poika Mancini perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin, joka puolestaan on itsenäinen jatko-osa Miss farkku Suomelle. Luvassa oli siis aika runsaasti huumoria ja kahdeksankymmentäluvun nostalgiassa piehtarointia. Vieläpä tutuissa oululaisissa maisemissa, mikä lämmitti meikän mieltä.

Sanoinko jo, että kyseessä oli rock-musikaali? Ohase makija!

Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri

Lyhyesti sanottuna esitys oli erinomainen! Läpät hauskuuttivat ja näyttelijätyö oli kauttaaltaan pätevää. Teatterimainen ylilyöminen soveltuu komedioihin kuin nakutettu. Etenkin Mikael Saari oli mainio itsestään liikoja luulevana ja tyttöjen perässä keikkuvana päähenkilönä. Myönnän höriseeni moneen kertaan ääneen, mutta onnekseni en ollut ainoa. Pelekästään oolulainen pölijän kuulonen puhheenparsi pisti naarattammaan.

Tarina ei kuitenkaan ollut mikään ihmeellinen. Itse asiassa sitä voisi perustellusti väittää näytelmän kehnoimmaksi osa-alueeksi. Toisaalta tyyli on tässä tapauksessa sisältöä tärkeämpää. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja musiikkinumerot takasivat viihtyvyyden! Olen joskus aiemminkin tunnustanut, että musikaalit ovat meikäläisen guilty pleasure. Tämä oli (muistaakseni) ensimmäinen livenä näkemäni musikaali, ja sellaisena varsin hyvä. Jotkut vanhukset valittelivat esityksen jälkeen bändin soittaneen liian kovaa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkansa.

Ai niin, eräs kosmeettinen seikka teki meikäläiseen vaikutuksen. Nimittäin todella näyttävät, tarpeen mukaan hydraulisesti liikkuvat lavasteet. Toki tätä voisi varmasti odottaa nykyaikaiselta isolta näytelmältä, mutta tietämättömälle lappilaiselle tämä oli uutta.Välillä lava täyttyi usvasta, tekolumesta tai kunnon valoshowsta. Parissa kohdassa myös leijailtiin vaijereiden varassa. Kyllä näyttelijöiden työ on tavallaan siistiä!

Melkein kolme tuntia pitkä näytelmä hurahti ohi oikein jouhevasti. Suosittelisin kaikkia oululaisia katsomaan tämän, muta kyseessä oli Poika Mancinin viimeinen esitys. Höh! Olisi kuitenkin kiinnostavaa tutustua alkuperäiseen kirjaan. Äidin mukaan esitys oli varsin uskollinen alkuperäistekstille... Tai ainakin niin uskollinen kuin musikaalikomedia nyt voi olla. Joten kenties käyn kähveltämässä kirjastosta Miss farkku Suomen ja Poika Mancinin hiihtolomaa varten.

Toisaalta se olisi jo liian korkeakulttuurista. Mieluummin katson Miss farkku Suomen ihan vaan leffana. :D

Zeldaa. Voi veljet!

Reilu viikko sitten kännykkäni värisi uuden sähköpostiviestin merkiksi. IGN Suomelta kysyttiin,kuka haluaisi arvostella The Legend of Zelda: Majora's Mask 3D:n.

"APUA JOKO SE ILMESTYY?"

Menin niin pois tolaltani tästä mahdollisuudesta, että suurin pitkin sylkäisin kahvit sieraimistani. Vastasin viestiin yksinkertaisesti "Uhraudun!" ja jäin odottamaan. Viimeiset viikot ovat kuluneet niin tolkuttoman nopeasti, ettei minulla ole ollut juurikaan aikaa pelaamiselle tai pelijuttujen seuraamiselle. Onneksi uhrautumiseni otettiin huomioon, ja peli lähti postin matkassa kohti Oulua! Kerrankin sain ihan oikean fyysisen kappaleen, enkä digitaalista latauskoodia. Ovathan ne näppäriä, mutta suosin silti hyllynkoristeita.

Tasan viikko sitten kämpillä odotteli postin saapumisilmoitus. Kirosin sadannen kerran postin toimintaa, ja lähdin tallustelemaan lähimmälle toimipisteelle. Miksi yhtä saatanan 3DS-pelikoteloa ei saa muka mahtumaan postiluukusta sisään? Syy paljastui vasta paikan päällä.

Erikoisversio on varsin komea pahviloota, vaikka Nintendon tyyliin sopivasti lisämatskut eivät mullista maailmaa. Majora's Mask -rintaneula pitänee naiset kaukana, ja metallikannet kimaltelevat kivasti pelihyllystä. Mukana tullut juliste oli kaksipuolinen ja aika hieno, joskin hivenen pieni. Mutta olihan tämä miellyttävä yllätys kaiken kaikkiaan!

Tärkeintä on tietysti itse peli, joka on uusittu versio viidentoista vuoden takaisesta Zelda-klassikosta. Olen ensimmäisen viikon aikana ehtinyt pelata vasta nolostuttavan vähän, mutta lähipäivinä tulen kiristämään tahtia merkittävästi. Uuden Zeldan äärellä sielu lepää.

Ja tietenkin vanhan, kunhan se on paketoitu näin kauniisiin kansiin. :D

Yökerhot. Miksi?

Tykkään käydä silloin tällöin baareissa. Ei mikään maailman harvinaisin tai ylevin harrastus, tiedän. Joskus teininä baarissa pyöriminen merkitsi ryyppäämistä, mutta nykyään kyse on ennen kaikkea kavereiden kanssa bondailusta ja kuulumisten vaihtamisesta. Kuulumisia voi toki vaihtaa missä hyvänsä, mutta miellyttävintä se on kapakan ihmishälinässä huurteisten tuoppien äärellä. Oulun kaltaisessa etelän suurkaupungissa on tavattoman helppoa lähteä illaksi kapakkaan kavereiden kanssa. Opiskelijana ei ole edes niin nuukaa, minä viikonpäivänä nesteytyshalut iskevät. Torstaina tilaa riittää eikä itsetuhoisasti riehuvia suomileijonatatuoinneilla varustettuja juoppohulluja liiku yhtä runsaasti kuin viikonloppuisin. Edes tiistai ei ole täysin ennen kuulumaton valinta hauskanpidolle.

Viime viikonloppu oli oivallinen esimerkki hyvästä baarireissusta. Rovaniemen Tivolissa järjestettiin nimittäin "rantafestarit", joiden kunniaksi paikalle kärrättiin parikymmentä kuutiota hiekkaa aidon rantameiningin takaamiseksi. Samaten paikan lämpötila nostettiin jonnekin 30 asteen tietämille. Niinpä saimme astella pöllyävän hiekan ja vähäpukeisten misujen ympäröiminä keskellä kylmintä helmikuuta! Idea on kaikessa pöhköydessään aivan nerokas, ja haluaisin jotain tämän kaltaista muuallekin. Lämmössä loikoilu voittaa jotkin köpöiset vaahtobileet melko reippaasti. Itse asiassa niin reippaasti, että iskujoukkomme vieraili bileissä sekä perjantaina että lauantaina!

Aitoon lappilaiseen tapaan kuljimme paikalle shortseissa. Sivullisten katseet olivat nannaa.

Viikonloppu oli siis mahtava kokemus. Samalla se oli ällistyttävää, koska yleensä pidän yökerhoja vihoviimeisinä loukkoina. En kuollakseni ymmärrä, miksi ihmiset vaivautuvat pyörimään joka viikko yökerhoissa. Toki ensimmäinen baarireissuni sijoittui tuollaiseen hämärästi valaistuun, hittimusiikkia pumppaavaan teinihelvettiin. Kemijärven äskettäin edesmennyt Nightlife oli melkoinen tuulikaappi verrattuna useimpiin yökerhoihin, mutta juuri täysi-ikäistyneelle nuorukaiselle se tarjosi ikimuistoisen elämyksen. Paljon keskenään kyhnääviä päihtyneitä ihmisiä. Vessassa oksentavia lukiokavereita. Tärykalvoja pahoinpitelevä Pendulumin Watercolor... Vielä pari seuraavaa kertaa meni uutuudenviehätyksen voimalla, mutta pian aloin tajuta, ettei yökerhoissa ole yleensä juuri mitään rahan arvoista.

Klubeilla käyminen on pelkkä rituaali, joka kuuluu tehdä... Koska se nyt vaan kuuluu tehdä. Ilta ei yleisen uskomuksen mukaan ole hauska, ellei se pääty itsensä nolaamiseen jonkin yökerhon tanssilattialla. Siispä muutaman pubissa nautitun oluen jälkeen tapahtuu seuraava ilmiö: Joku seurueen jäsen soittaa tutulleen/luokkakaverilleen/mujulleen, joka on luonnollisesti jonottamassa yökerhoon. Ja totta kai meidänkin on mentävä sinne. Miksipä ei. Sehän kuuluu asiaan.

Hyvällä tuurilla klubille saattaa päästä lompsimaan saman tien, mutta viikonloppuina jonon perällä värjöttely on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tässä vaiheessa saa useimmiten nautiskella mitä monipuolisimmista tupakan, hien ja kusen aromeista. Lopulta odotus kuitenkin palkitaan: Ovella odottaa sisäänpääsymaksu. Hinta voi illasta riippuen olla mitä hyvänsä kahden ja viidentoista euron väliltä. No mikäpä siinä. Ainakin pääsen notkumaan sisälle. Pujottelemaan päihtyneiden ihmisten keskelle samalla kun liian kovalla soiva musiikki ja hämärä valaistus tekevät aistihavainnot mahdottomiksi.

Tässä vaiheessa tunnen useimmiten, kuinka laskuhumala iskee limaiset lonkeronsa ympärilleni. Niinpä ensimmäiseksi menen tilaamaan itselleni jotain juotavaa. Tämä vie aikaa, koska ensiksi baarimikot palvelevat hyvännäköisiä muijia. Sen jälkeen hyvännäköisiä äijiä. Kaltaiseni rillipäiset taikinapallot ovat ravintoketjun loppupäässä. Lopulta saan seitsemän euron hintaisen kaljatuoppini, ja voin lähteä metsästämään mukaan tulleita kavereita. Osa on tietenkin tupakkahuoneessa. Osa tanssimassa. Ehkä joku tolkun henkilö on lähtenyt etsimään istumapaikkoja. Sellaisen löytäminen yökerhosta tuntuu keitaan löytämiseltä autiomaasta.

Toisaalta istumapaikatkaan eivät muuta sitä seikkaa, että yökerhoissa keskusteleminen on fyysisesti mahdotonta. Kajareista kantautuvaa meteliä pidettäisiin missä tahansa muussa ympäristössä joukkotuhoaseena. Tärykalvot paukkuvat ja sylki lentää, kun ihmiset yrittävät kommunikoida puolen metrin päässä heiluvien lajitovereidensa kanssa. Pöydän ääressä voi juoda kaljaa, selata kännykkää tai ilmeillä jotain kaverin suuntaan. Useimmiten suurieleinen ilmeily liittyy joko ympärillä pyörivien akkojen perseisiin tai kulloinkin soivan kappaleen kamaluuteen.

Viimeistään tunnin kuluessa tämä kuluttava ajanviete on ajanut minut kooman partaalle. Kajareista soi Cheekin Timantit on ikuisia, ja tuijotan kelloa puolen minuutin välein. Valomerkki ei ole vielä tarpeeksi lähellä, että kehtaisin ehdottaa paikalta poistumista. En halua vaikuttaa tylsimykseltä. Viisi minuuttia ennen valomerkkiä melkeinpä kaikki asiakkaat ryntäävät vielä tiskien äärelle, jolloin laputan helpottuneena kohti narikkaa. Narikan edessä joillain elämän sankareilla on yleensä päällä rähinä tai vähintään uhkava puhina, joten takki kannattaa napata messiin nopeasti. Ihmiset ovat yllättävän kärttyisiä siihen nähden, että yökerhoissa kuuluisi pitää hauskaa.

Yllä mainittujen, hivenen kärjistettyjen seikkojen vuoksi suhtaudun yökerhossa käyntiin kuin vuokran maksamiseen. Vituttaa kun rahaa menee, mutta minkäs sille voi. Kerta toisensa jälkeen raahaudun kavereiden matkassa yökerhoihin toivoen, että meininki osoittautuisi hauskaksi. Ja onneksi sellaisiakin kertoja on, kuten viime viikonloppu niin selkeästi osoitti. Hauskoilla teemapirskeillä tympeistä luolista saa tehtyä yllättävän mukavia. Ja vaikka suurin osa reissuista olisikin turhia, niin ainakin kärsimystä on hauska muistella jälkikäteen. Ehkä klubeilla on siis sittenkin paikkansa kännikalojen ekosysteemissä... Jos rantabileet järkätään taas ensi vuonna, säntään paikalle sandaalit vipattaen!

Mutta suosin silti kapakoita. :)

Kaikki nämä älypäät valavat kirjoihinsa viisautensa

Aina kun joku tuttu tai tuntematon erehtyy esittämään kiinnostunutta ja kyselemään opiskelupaikastani, seuraa huvittava joskin lyhyt vuoropuhelu. Se menee kutakuinkin näin:

- Mitä sä opiskelitkaan?

- Aate- ja oppihistoriaa

Tässä vaiheessa keskustelukumppanin katse yleensä lasittuu. Tai sitten hän nyökkää suurieleisesti keskittyneen näköisenä ja pohtii, mitä helvettiä se rillipää oikein sanoi. Mahdollisia jatkokysymyksiä on empiiristen tutkimusteni perusteella viisi kappaletta:

1) Sanoppa uuestaan?
2) Oho! Vau. Siis onko se niinku… Historiaa? 
3)Mitä vittua siellä sitten tutkitaan? 
4)Mitä töitä sillä saa? (Tähän haluaisin itsekin vastauksen)
5)Aijaa moi pitää mennä.

Mutta mikäpä siinä. Itse tykkään menneiden aatteiden, oppien ja kummallisten tottumusten tutkimisesta. Koska ihmisillä on ollut melko erikoisia käsityksiä mitä moninaisimmista aiheista, eivätkä nämä käsitykset saisi vajota menneisyyden hämäriin. Ne ovat usein kiinnostavia tai vähintään hulvattomia. Meikäläisen kandin aiheena on ilmiö, joka on muutenkin aika vitsi. Ilmiö, joka saa jopa nykyajan ihmiset laukomaan mitä typerimpiä mielipiteitä. Ilmiö, johon en itse aio koskaan ryhtyä.

Nimittäin avioliitto. :D

Tämä sata vuotta sitten kirjoitettu avioliitto-opas on klassikkokamaa sanan kaikissa merkityksissä. Saksalainen pappismies Lhotzky laukoo nuorille ihmisille kirjoitetussa opuksessa totuuksia, jotka kuulostavat 2000-luvulla usein aika hauskoilta. Nappasin tähän pari esimerkkiä, jotka löysin sattumanvaraisella selailulla. Oikeasti niitä olisi vaikka kuinka paljon enemmänkin. Klik klik.

Ensimmäistä lausetta ei kannata ihmisten ilmoilla viljellä. Siinä saattaa saada köynnökseltä köniinsä. :D

Niin, naiset. Siinäs kuulitte.

Huutonaurut. :D Miehiä kehotettiin olemaan menemättä naimisiin pirttihirmujen kanssa.

Olen yllättynyt, että sana "Tohvelisankari" tunnettiin jo vuonna 1922.

... Tämän tekstin ironia on käsin kosketeltavalla tasolla.

Eikös tämä argumentti ollut hengissä vielä viime syksynä? Hassua.

Harmi, ettei kandin sisällöksi kelpaa keskenkasvuinen kikattaminen ja hassujen lainauksien etsiminen. Pitäisi oikeasti analysoida kirjan sukupuolikäsityksiä ja avioliittokäsityksiä ja verrata saksalaisiin näkemyksiin tuon ajan avioliitosta ja....

Ei vittu. :D Viikonloppu. Kaljaa. Jee.