Kuulostipa teennäisen elitistiseltä, mutta kaipa se on totta. Toki harrastuneisuuteni keskittyy yleensä kapealle alalle. Sivistyn pelien parissa ja pyörin epäterveellisen usein elokuvateattereissa, mutta ihan perinteinen teatteri on meikäläiselle tuntemattomampi areena. Ei siksi, että minulla olisi joitain junttimaisia ennakkoluuloja näytelmiä kohtaan. Lapsena ja nuorena muistan pyörähtäneeni parissa esityksessä ja nauttineeni näkemästäni. Silti on vaikea kuvitella, että lähtisin noin vain katsomaan teatteria. Vähän liian sivistynyttä touhua tällaiselle parikymppiselle töhölle.
Silti löysin itseni eilen Oulun kaupunginteatterin isosta, hämärästä salista. Tähän kulttuuritekoon minut yllytti äiti, joka sattui suorittamaan pikaisen varikkokäynnin Oulussa. Viikkojen takainen puhelinkeskustelu meni muistaakseni kutakuinkin näin:
"Hei. Läheppä käymään minun kanssa teatterissa sitten."
"No joo, vois kai sitä. :D"
"Niin mä arvelinkin. Oon jo ostanu sulle ne liput trololol."
![]() |
Kyllä kelepaa |
Siellä siis rötväsin. Teatterin pehmeillä, punaisilla tuoleilla. Joista ikäväkseni puuttuivat leffateattereista tutut juomanpidikkeet, mutta whatever. Ja sali oli aivan täynnä! Sadoittain kaikenikäisiä ja -näköisiä tallaajia istuskeli ja porisi joka puolella. En tietysti osottanutkaan näkeväni pelkkiä monokkelisilmäisiä elitistejä, mutta väen monimuotoisuus löi minut silti ällikällä. Esimerkiksi leffateatterissa porukka on usein melko samanhenkistä, tai ainakin sieltä voi bongata ne erikoisemmat hiipparit. Mutta teatterissa oli mahdotonta valita yhtä arkkityyppiä. En tuntenut itseäni erityisen oudoksi, vaikka olinkin noobi.
Mikä olikaan tämä esitys, jonka vuoksi uhrasin lauantai-illan? Näytelmän nimi oli jokseenkin omituinen Poika Mancini. Kuulostaa etovan taiteelliselta, mutta totuus on päinvastainen. Poika Mancini perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin, joka puolestaan on itsenäinen jatko-osa Miss farkku Suomelle. Luvassa oli siis aika runsaasti huumoria ja kahdeksankymmentäluvun nostalgiassa piehtarointia. Vieläpä tutuissa oululaisissa maisemissa, mikä lämmitti meikän mieltä.
Sanoinko jo, että kyseessä oli rock-musikaali? Ohase makija!
![]() |
Kuva: Kati Leinonen / Oulun kaupunginteatteri |
Lyhyesti sanottuna esitys oli erinomainen! Läpät hauskuuttivat ja näyttelijätyö oli kauttaaltaan pätevää. Teatterimainen ylilyöminen soveltuu komedioihin kuin nakutettu. Etenkin Mikael Saari oli mainio itsestään liikoja luulevana ja tyttöjen perässä keikkuvana päähenkilönä. Myönnän höriseeni moneen kertaan ääneen, mutta onnekseni en ollut ainoa. Pelekästään oolulainen pölijän kuulonen puhheenparsi pisti naarattammaan.
Tarina ei kuitenkaan ollut mikään ihmeellinen. Itse asiassa sitä voisi perustellusti väittää näytelmän kehnoimmaksi osa-alueeksi. Toisaalta tyyli on tässä tapauksessa sisältöä tärkeämpää. Hyvät näyttelijäsuoritukset ja musiikkinumerot takasivat viihtyvyyden! Olen joskus aiemminkin tunnustanut, että musikaalit ovat meikäläisen guilty pleasure. Tämä oli (muistaakseni) ensimmäinen livenä näkemäni musikaali, ja sellaisena varsin hyvä. Jotkut vanhukset valittelivat esityksen jälkeen bändin soittaneen liian kovaa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkansa.
Ai niin, eräs kosmeettinen seikka teki meikäläiseen vaikutuksen. Nimittäin todella näyttävät, tarpeen mukaan hydraulisesti liikkuvat lavasteet. Toki tätä voisi varmasti odottaa nykyaikaiselta isolta näytelmältä, mutta tietämättömälle lappilaiselle tämä oli uutta.Välillä lava täyttyi usvasta, tekolumesta tai kunnon valoshowsta. Parissa kohdassa myös leijailtiin vaijereiden varassa. Kyllä näyttelijöiden työ on tavallaan siistiä!
Melkein kolme tuntia pitkä näytelmä hurahti ohi oikein jouhevasti. Suosittelisin kaikkia oululaisia katsomaan tämän, muta kyseessä oli Poika Mancinin viimeinen esitys. Höh! Olisi kuitenkin kiinnostavaa tutustua alkuperäiseen kirjaan. Äidin mukaan esitys oli varsin uskollinen alkuperäistekstille... Tai ainakin niin uskollinen kuin musikaalikomedia nyt voi olla. Joten kenties käyn kähveltämässä kirjastosta Miss farkku Suomen ja Poika Mancinin hiihtolomaa varten.
Toisaalta se olisi jo liian korkeakulttuurista. Mieluummin katson Miss farkku Suomen ihan vaan leffana. :D